Tuhlaaja-Paavon paluu

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin vähiten kaipaa: kirkkaita valoja, tuomitsevia katseita ja väkisin mieleen nousevia pätkiviä muistikuvia kännitöppäilyistä.

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin tarvitsee: särkylääkettä, rasvaista ruokaa ja hellää lohdutusta.

Arhinmäen Paavo saapui tuhlaajapojan lailla Suomi-äidin helmoihin maanantaina. Mitä oli odottamassa? Räiskyviä salamavaloja, julkinen puhe, tuomitsevat toimittajat yksityiskohtaisine uteluineen – ja vielä puhelinneuvottelu isän, tai siis, pääministerin kanssa.

Pitkäksi venähtänyt pronssimitalijuhla jääkiekkomaajoukkueen kanssa oli ehtinyt nousta kaikkien medioiden otsikoihin. Ministeri oli talutettu hotellihuoneeseen ja olympialaisten loppuhuipennus jäi sunnuntaina väliin.

Lentokentällä ympärillä heilui mediashakaalien lisäksi reippaita ja lihaksikkaita urheilijoita, joilla oli rankasta kisareissusta huolimatta selvästi tunnelma katossa. He oli voittaneet tai epäonnistuneet, mutta kaikesta huolimatta ylittäneet itsensä. Nuo nuoret selviytyjät olivat kuin ivallinen vastakohta miehelle, jonka matkalaukkukin oli jäänyt reissun päälle.

Todellakin, todellakin parempiakin kotiintuloja on nähty.

                                                                     * * *

Venäjällä sekoilu on erityisen suomalaiskansallista. Legendoja riittää. Olipa se yksikin toimittajareissu Pietariin, voi pojat! Istuttiin pitkissä pöydissä ja katseltiin ripaskantanssijoita, oli kierretty talvipalatsit ja Nevski Prospektit. Tuotiin alkupaloja, kovin olivat suolaisia. Pöydällä kannuissa oli viiniä ja maitoa ja vettä… Ups, ei ollutkaan vodaa, vaan vodkaa. Meni se alas sekin, kun vähän laulettiin välillä. Ylimpiä ystävyksiä olimme kohta kaikki – bussimatkasta hotellille muistikuvat ovat hämärät.

Me suomalaiset ymmärrämme yhä viinapäissä toikkarointia. On ikään kuin osa kansallista tarinaamme, että reissussa tulee sekoiltua. Jokaisessa maassa on omat kulttuuriset antisankarinsa. Ranskalaisten mielestä pressalla vähän niin kuin kuuluukin olla rakastajatar. Italot puolestaan hyväksyvät maksetut naiset osana "tunteikasta" juhlintaa.

Arhinmäen toiseksi pahin moka oli krapulainen äksyily puhelimessa Ylen toimittajalle. Toimittajat ryhtyivät välittömästi kaivamaan esiin silminnäkijöitä todistaakseen, että omat uutiset olivat totta. Reilulla tunnustuksella heti kättelyssä Arhinmäki olisi selvinnyt paljon vähemmällä.

Mistä alkaen media on ottanut tämän moraalinvartijan viitan? Moni ajoittaa julkisen moralismin nousun vaalirahakohun aikoihin, mutta on ennenkin vahdittu, vaikka pienemmissä piireissä. Varmasti sosiaalisen median levittyminen kaikkiin kansankerroksiin on lietsonut uusmoralismia. Medioiden välinen kilpailu häilyväisestä yleisöstään on tuonut jatkokertomukset: päivästä toiseen seurataan samaa tapahtumaa, josta on havaittu kohistavan somessa.

Suomalaisluterilainen omatuntomme näyttää myös kaipaavan paheksunnan jälkeistä anteeksi pyytämistä ja anteeksiantoa. Tuhlaajapojat kallistavat päänsä äidin syliin, huikentelevaiset aviomiehet ryömivät kotiin kera kukkapuskan.

Julkisella areenalla tämän feminiinin anteeksiantajan roolin näyttää ottaneen nyt media. “Paavo, saat anteeksi, jos lupaat, ettet koskaan enää lähde sen Teemun matkaan!”

     Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.2.2014

Muisteluita Valon päivänä

Tajusin toimittajan työstä jotain ensi kerran joskus 16-vuotiaana. Meille Korpilahden lukioon tuli uskonnonopettajan sijaiseksi parhaan ystävättäreni isä, teologi ja lestadiolaispappi. Silloin ihan 70–80-lukujen vaihteessa oli meilläkin, keskisuomalaisessa pikkukunnassa, herätty pussailemaan koulussa – keskellä kirkasta päivää! Se oli todella trendikästä. Osa pussaili aidosti rakastuneena, osa taisi pussailla ihan vaan näyttämisen halusta.

Uskonnonopettajan sijaisemme oli kauhuissaan. Hän näki myös pussailuun kehottavia, suorastaan lietsovia raittiusjulisteita, joita oli ympäri koulua. Niissä nuoret söpöt tyttö ja poika ovat diskossa ja kädet toistensa kaulalla ja lanteilla – siis tanssivat hitaita. Teksti houkutteli viihtymään ilman päihteitä.

Uskonnonopettaja määräsi julisteet poistettaviksi.

Olin järkyttynyt. Valistaja raittiusjulisteiden takana oli nimittäin minä, nuorisopoliitikko ja Maaseudun raittiusliiton nuorisojaoston kantavia voimia. Rehtori oli antanut luvan julisteiden kiinnittämiseen ja kerrankin viesti päihteettömyyteen oli ilmaistu nuorten kielellä.

Kun raittiusjulisteiden sensuuri ei riittänyt, vs uskonnonopettaja kirjoitti paikalliseen Korpilahti-lehteen koulun riettaasta menosta. Nuorten moraalin laskusta – ja sellaisesta.

Tuohduin lisää. Kun kerran nimimerkillä sai kirjoittaa, minä kirjoitin lehden nuorten palstalle vastakirjoituksen. Kerroin hellyyden tärkeydestä, nuorten oikeuksista tunteiden ilmaisuun. Kysyin, miksi nuoret voivat nyrkkeillä, mutta eivät pussata. Kirjoitin tietysti nimimerkillä, kuten tuolloin oli tapana.

Opettaja kirjoitti vastaan. Paheksui lisää. Minä vastasin, luonnollisesti. Rintamalinjat asettuivat asemasotavaiheeseen. Lehdessä, eivät koulussa. Koulussa sain yhä uskonnonkokeista kymppejä ja olin tämän papin esikoistyttären hyvä ystävätär.

Tajusin silloin konkreettisesti, mikä voima tiedotusvälineillä on. Paikallislehteen kirjoittamalla äänensä saa kuuluviin myös ihminen, jolla ei ole valtaa muualla yhteiskunnassa. Liian nuori ja liian vanha, liian köyhä, liian tuntematon, liian ruma ja liian vallaton. Lehdessä yksi ihminen voi puhua suuta suuremmalla, nousta kapinaan, jopa lietsoa sitä.

Toivon, että tuo sama tunne oli myös uskonnopettajallani, että hänkin sai äänensä kuuluviin. Olihan hän oman maailmankatsomuksensa näkökulmasta aidosti huolissaan nuorista. Ajattelen hänestä yhä lämpimästi, vaikka meillä tuo ilmaisunvapausepisodi olikin.

                                                        * * *

Tämä tarina on palannut taas elävästi mieleen näin päivinä, kun olen lukenut junamatkoillani teologian tohtori Juhana Torkin kirjaa ”Tarinan valta – Kertomus luolamiehen paluusta”. Se todistaa, että jos haluat muuttaa maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin, sinun on osattava kertoa tarinoita. Juhana Torkki kuitenkin painottaa, ettei menestyksekäs tarina synny ilman tunnetta.

Pienen muistelun herättämän tunnekuohun vallassa paljastan nyt teille: Tuo uskonnonopettajan sijaisemme, lestadiolaispappi, oli Juhana Torkin isä. Tätä tarinaa Juhana ei ole kuullutkaan, vaikka eräs koskettava tarina hänen isänsä lapsuudesta on esimerkkinä kirjassa. 

Tällä tarinalla alkoi kiitospuheeni Tiedetoimittajien Valon päivän juhlassa maanantaina 3.2.2014, jolloin kävin pokkaamassa Vuoden tiedetoimittaja -palkinnon.

Viestintäterapeutti palveluksessanne

Onko media pahoittanut mielenne?

Oletteko nähnyt televisiossa vahingossa paljasta pintaa, mistä mielenrauhanne on pahasti järkkynyt? Tai onko paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettu ikävästi juuri siitä ammattiryhmästä tai ikäluokasta, johon te kuulutte?

Vai oletteko kenties asiantuntija, jonka haastattelussa on vääristelty sanomisianne suuntaan, jota tavallaan tarkoititte, mutta ette halunnut suoraan sanoa?

Ikävää.

Onneksi luette tätä kirjoitusta ja voitte pyytää apua minulta. Olen nimittäin päättänyt laajentaa osaamisaluettani journalismista terapointiin. Koska tunnustan rajani, pitäydyn terapiassa alueella, jonka tunnen: viestinnässä.

Moni voisi luulla, ettei nyt sentään viestintä mitään terapiaa kaipaa. Sehän on helppoa, yksi sanoo ja toinen kuuntelee.

Väärin, väärin. Juuri viestinnässä asiat pieleen vasta menevätkin. Kaikki parisuhteessa olevat tietävät tämän kouriintuntuvasti. Erityisesti entiset parisuhteessa olleet ovat havainneet viestinnän karikot. Myös lapsena tai vanhempana joskus olleet ovat huomanneet, miten pienet sanat, jopa äänensävyt ratkaisevat oman hyvän olon.

Ihan samalla tavalla mennään pieleen mediavälitteisessä viestinnässä. Pieleenmenoja hoidetaan avohoitopainotteisen Julkisen sanan neuvoston lisäksi myös laitoshoidossa käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Uuden potilasdirektiivin ansiosta viestintäongelmiin voi hakea hoitoa myös maan rajojen ulkopuolelta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.

                                                                                * * *

Koska erityisesti laitoshoito on kallista ja aikaavievää, yksityisiä avohoitopalveluita tarvitaan lisää. Onneksi nyt on keksitty tämä viestintäterapeutin palvelu.

Tai miksi olla vaatimaton ja puhua passiivissa, minähän tämän olen keksinyt, ja varmaan pian hankin sertifioinnin ja nimikesuojan tälle tittelille.

Viestintäterapeutteja ei siis vielä ole Suomessa yhtään. Googlekin ilmoitti, että ”sana ei vastaa yhtään sivua”. Yksi viestintäpsykologi ilmeisesti on, mutta psykologia on vain yksi osa-alue viestintäterapiassa.

Oma toimintani kattaa hyvin laajan skaalan viestintäpuutteisten, viestintävammaisten ja viestintäongelmaisten palveluita.

Terapiamuotoja on valittavaksi asti: sähköshokkihoitoa sähköisen median rampauttamiin, lyhytterapiaa sähkeuutisten sairastuttamiin ja media-analyysia viestinnäntutkijoiden ammattitauteihin. Katkaisuhoitoon pääsevät media-addiktit.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainoastaan mediaähky on tauti, johon voin heti neuvoa kotihoitoa. Siihen auttaa nimittäin 2:5-dieetti eli mediapaasto: kahtena päivänä viikossa ei saa katsoa mitään muuta kuin iltauutiset televiosta, viitenä päivänä normaali media-annos.

Muut terapiapalveluni ovat pitkähköjä ja kalliinpuoleisia. Nykyajan media kun on niin vaativa sekoitus hömppää, uutisia, tositelevisiota, draamaa, tarinoita, pitkää ja lyhyttä journalismia, nettiuutisia, verkkokeskusteluita, pakinoita ja blogeja. Ei sellaisesta määrästä taudinaiheuttajia voi kukaan selvitä pidemmän päälle terveenä, joten terapiakin on väistämättä vaativaa.

Monet kertovat, miten he lääkärikirjaa lukiessaan löytävät itsestään oireita ja tauteja, joita eivät tienneet ennen lukemista sairastavansa. Itsekin huomaan, että (vaikka aluksi ihan vitsinä heitin tämän) kirjoittaessani vasta todella tajuan, miten paljon hyvinvoinnille haitallisia elementtejä media sisältää. Alkaako teistäkin tuntua samalta?

Ei hätää. Aloittakaa tämän kirjoituksen lukeminen alusta uudelleen, niin saatte tietää lisää viestintäterapeutin palveluksista.

                          Tämä kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.1.2014

Vain hyvän tarinan tähden

Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012

Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan

Jos olisin johtajakokemusta omaava juristi tai kauppatieteilijä, menestynyt sellainen, miettisin kahdesti, millaisiin tehtäviin kannattaisi hakea.

Kevaan nyt ei ainakaan, tuskin Altiaankaan. Ylipäänsä valtion yhtiöihin ja liikelaitoksiin on alkanut kertyä huonoa karmaa. Aina löytyy toimittajia, jotka hutkivat ensin ja sitten tutkivat – jokaisesta löytyy sen verran epäilyttävää, että häntä voidaan lyödä mediakirveellä. 

Ministeriöt ovat työhullujen pilkunviilaajien suolakaivoksia, hui, ei sinne. Yökausia pitäisi laatia raportteja ja lakiluonnoksia ja uudistusehdotuksia, jotka sitten haudataan, koska poliittista yhteisymmärrystä ei löydykään. Oikeiden töiden lomassa tulisi vielä ministereiltä vaatimuksia ”tsekata ihan vaan muutama fakta puheeseeni Öylönkylän marttojen 100-vuotisjuhliin”. Kiirekään ei ole, mutta se puhe on huomenna.

Kuntien johtopaikoille en viitsisi yrittää. Hakuprosessi on julkinen, joten nimi suhraantuisi jo ennen ensimmäistäkään tilinauhaa. Luottamuselimissä taitettaisiin peistä, olenko kepulainen, demari vai kokoomuslainen – ettei sentään vaan vihreä. Varsinaisella maailmankatsomuksellani ei olisi merkitystä, oleellisinta olisi kaveripiiri. Sen perusteella tehtäisiin johtopäätökset.

Ja vaikka tulisin kunnanjohtajan tai jonkun toimialan johtajaksi valittuakin, pitäisi sietää jatkuva ruikutus turhista menoeristä, vaippavuorista tai koulutarvikkeista tai asvaltista. Kaikilla on oikeus valittaa pienestäkin päätöksestä, ja lautakunnan puheenjohtaja puukottaisi joka tapauksessa selkään. Lehdet ja muu media olisivat alituinen riesa – ja tekstaripalstoilla ja kuntapolitiikkojen blogeissa revittäisiin riekaleiksi loputkin työnilosta.

Yliopistot ja muut tutkimuslaitokset voivat tarjota haasteita tai ainakin innovatiivisen työympäristön – kymmenen vuotta sitten. Valtion tuottavuusohjelma on leikannut tutkimusyhteisöistä kaiken avustavan väen, joten minullekin maksettaisiin johtajan palkkaa matkalaskukaavakkeen kustannuspaikkakoodien satakertaisesta naputtelusta tai palavereissa istumisesta, jotta yliopiston vessojen neliömetrit saadaan kirjattua kiinteistöhallintasopimukseen. Kiitos, mutta ei kiitos.

Toki tiedemaailmassa olisi vaikuttamisen paikkoja, varsinkin jos hakeutuisi tiedehallintoon. Voisi ihan itsenäisesti ja vapaan tieteen nimissä allekirjoittaa tutkimusrahoituksen tutkijalle, joka on käynyt yliopistolla vain kääntymässä, mutta jolla on oikeanlaisia kavereita. Tottahan itsekin tahtoisin olla hyvä kaveri oikeiden ihmisten kanssa.

Mutta kyllä nyt alkaa tuntua hyväosaisen maitonaaman ruikutukselta tämä kirjoitus!

Itseäkin jo melkein hävettää, vaikken huomaakaan mitään varsinaista virhettä tehneeni tai väärin tänne mitään kirjoittaneeni.

Ehkä viiteryhmäni on väärä. Olenkohan samaistunut toimittajiin, jotka näkevät vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ihan joka puolella. Yhteiskunnan mätäpaiseet on paljastettava, eivätkä ne paljastu riittävän rätväkästi, jos taustoja pengotaan liian kanssa.

Onneksi en siis ole juristi enkä kauppatieteilijä, ja johtamiskokemuksenikin perustuu pitkälti seurakunnan lastenkerhon vetämiseen oppikouluvuosina.

Lastenkerhoissa sitä muuten oppi ihmisyydestä lähes kaiken tietämisen arvoisen.

Nuoret miehet vuonoilla

 Kohtalo on kiero.

Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä milloin Italiasta, milloin Liettuasta.

Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45 saksalaisseurassa Norjassa.

Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin. Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan saksalainen partio löysi miehet.

Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset jäivät viimeiseksi talvekseen.

Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se tarkoitti jatkuvaa nälkää.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä. Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.

Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen epätietoisuuden jälkeen.

Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.

Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja kirjoitti myös äidillemme.

Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui paremmalta kuin mikään koskaan.

Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin. Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.

Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita oma aikansa tarjoaa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013