Ministerikuvat ja etiikka kolaroivat

Ministeri Päivi Räsänen joutui maanantaina auto-onnettomuuteen. Kolari ei ollut ihan mitätön, sillä Räsänen kuljetettiin ambulanssilla Helsinkiin sairaalaan. (Ylen uutinen)

Töölön sairaalan ovella vastaanottamassa olivat tv-kamerat ja lehtikuvaajat. Salamavalojen räiskyessä kalpea Räsänen makasi avuttomana paareilla. Hän vietti yön tarkkailussa sairaalassa.

Keskiviikon Helsingin Sanomain pilakuvassa Karlsson vitsaili aiheella. Piirroksessa Räsänen makaa sairaalapedillä käsi ja jalka paketissa. Ovensuussa lääkäri sanoo toiselle: ”En tiennytkään että vääntö hallituksen perhepaketista oli noin rankka”.

Hah hah.

Ei naurattanut, ei yhtään.

Olen ollut lievän autokolarin jäljiltä terveyskeskuksessa, peloissani ja huolissani. Olen istunut perheenjäsenen vierellä sairaalassa peloissani ja huolissani.

Meistä melkein jokainen on. Eikö Karlsson koskaan ole kokenut huolta läheistensä puolesta?

Eikö pilapiirtäjä tavoita sitä hätää, joka onnettomuuden uhrit ja heidän omaisensa valtaa? Olisiko moinen pilapiirros julkaistu vaikkapa Konginkankaan bussiturman jälkeen?

Ei tietenkään olisi julkaistu. Siellähän menehtyi ja loukkaantui nuoria ihmisiä, tavallisia ihmisiä, ei julkkiksia.

                                                                    * * *

Julkisuuden henkilön yksityisyyden suoja on alentunut. Tätä ei ole kirjattu mediaetiikkaa sääteleviin Journalistin ohjeisiin. Silti me Julkisen sanan neuvoston jäsenet tulkitsemme tällä tavalla kanteluita, joissa vedotaan yksityisyyden suojaan. Julkisessa asemassa toimivan on kestettävä toimiinsa ja henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta ja kritiikkiä.

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat olleet eurooppalaisessa mittakaavassa erityisen kilttejä esimerkiksi ministerien ja muiden poliitikkojen yksityisyyselämää kohtaan. Oikeudessa yksityisyyden rajoja on piirretty varsin tiukoiksi, mistä Suomi on saanut useamman kerran noottia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Journalistin ohjeissa todetaan selkeästi, että ”sairaus- ja kuolemantapauksissa sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta”.

Ministerin Räsäsen avustaja vetosi turhaan toimittajiin, ettei Räsäsen ambulanssi- ja sairaalakuvia julkaistaisi. Yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkojakin saa julkaista, jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Ministerin auto-onnettomuus on ehdottomasti sellainen asia. Niin kurjalta kuin meistä monesta tuntuikin nähdä avuton, pelokas ihminen silmästä silmään tv-ruuduissa ja lehtikuvissa, ministerin kuvien julkaisulle oli perusteensa.

Sen sijaan leikinlasku kenenkään vakavalla onnettomuudella ei kuulu hyviin tapoihin. Sellainen lähentelee vahingoniloa. Ministerin hädällä ja pelolla ilottelu on vain julmaa.

Ulla Järvi

                   Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 6.2.2015

Kestääkö haastateltava laveat julkaisuoikeudet?

Kuvitellaan, että olet ravitsemusasiantuntija. Sinulla on luottamukselliset välit ison viikkolehden toimittajan kanssa ja annat hänelle ajoittain paljon aikaasi. Toimittaja esittää sinulle sähköpostitse kysymyksiä ja vastaat niihin. Vastaustesi pitää olla paitsi tieteellisesti vedenpitäviä, myös elävästi ja hauskasti kirjoitettuja.

Olet tehnyt saman toimittajan kanssa yhteistyötä jo parisen vuotta. Asiantuntemustasi on käytetty ainakin parissakymmenessä jutussa. Olet alkanut miettiä, josko kirjoittaisit oman ravitsemusta käsittelevän yleistajuisen tietokirjan. Moni lehdenlukija on itse asiassa sitä toivonutkin sinulle tulevissa sähköpostiviesteissä.

Yllättäen saat kuulla luottotoimittajaltasi, että lehtiyhtiöltä on tulossa oma kirjasarja. Yksi niistä käsittelee ravitsemusta. Toimittajan tekemät jutut sekä lehtikonsernin toisen toimittajan artikkelit muodostavat kirjan keskeisen sisällön. Kohta huomaat, että sinun kuvasi komeilee kirjan mainoksissa konsernin aikakauslehtien näyttävissä mainoksissa. Sinut mainitaan kirjan yhdeksi asiantuntijaksi.

Kun tapaat toimittajan seuraavan kerran, kysäiset puolivakavissasi, millaiset rojaltit on luvassa. Toimittaja punastuu ja naurahtaa väkinäisesti. Häneltä vietiin tekijänoikeudet juttuihinsa jo monta vuotta sitten. Sama tehtiin muutama vuosi sitten kaikille ulkopuolisille avustajille. Sen kummemmin toimittaja kuin sinäkään ette ole oikeutettuja minkäänlaiseen rahalliseen korvaukseen.

Väritetään tilannetta vielä makoisalla jälkipelillä. Sinä olet vankkumaton virallisten ravitsemusohjeiden ja ruokakolmion kannattaja. Kirjan mainonnassa esiinnyt kuitenkin rintarinnan ravintoneuvojan koulutuksen saaneen ex-urheilijan kanssa, joka vannoo voimaruoan ja kookosöljyn nimiin. Hän on lehtikonsernin vaihtoehtoisen elämäntapalehden ruokakolumnisti.

Eräänä päivänä kirjasta tehty aukeaman juttu on konsernin iltapäivälehdessä, joka on levitetty yliopistolla laitoksenne kahvipöydälle. Huomaat kollegojesi supattavan selkäsi takana – sinusta tuntuu, että kahvihuone tyhjenee pikaisesti sinne astuttuasi. Arvostettu kollega soittaa ja pyytää poistamaan lähes valmiista tieteellisestä artikkelistanne hänen nimensä – olihan hänen panoksensa kovin pienikin…

                                                                               * * *

Journalistin ohjeiden mukaan (JO 17) “Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

Median kilpailuasetelmien kiristyessä yhä useampi mediakonserni on ottanut toimittajilta ja avustajilta tekijänoikeudet näiden juttuihin. Jutuissa esiintyville haastateltaville pitäisi pystyä kertomaan kaikki mahdolliset julkaisukanavat.  Koska lehtikonserni voi myydä jutut minne tahansa ja käyttää niitä missä omassa julkaisussa tahansa, Journalistin ohjeiden noudattaminen on tehty mahdottomaksi.

Asiantuntijoilla ei siis ole mitään mahdollisuuksia valvoa sitä, missä heidän asiantuntemustaan hyödynnetään. Mediajulkisuudesta voi tieteentekijälle olla usein silkkaa hyötyä, mutta häneltä viedään mahdollisuus julkisuuden rajaamiseen näissä uusissa tekijänoikeussopimuksissa, joita jopa sanellaan yksipuolisesti.

Journalistiliitto ja muut toimittajäjärjestöt, kuten Suomen tiedetoimittajat ry, yrittävät pitää kiinni niin tekijänoikeuksista kuin Journalistin ohjeista. Tässä rintamassa olisi paikkansa myös asiantuntijoiden ja tieteentekijöiden oikeuksia edustaville järjestöille.

Ulla Järvi

Kirjoitus on julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä 4/2014

Kolmantena päivänä Berliinin muurista

”Hei, tulee aika outoja kuvia Pressfotolta Berliinistä…”

Kuvatulostin pyöritti Salon Seudun Sanomien toimitukseen kuvia, joissa ihmiset näyttivät kävelevän iltapimeällä aukosta, joka oli selvästi tehty johonkin muuriin.

Me iltavuorolaiset 9.11.1989 tuijottelimme kuvia ja ryhdyimme odottamaan Suomen tietotoimiston juttuja, mitä Berliinissä oikein tapahtuu. Kello oli jo lähellä deadlinea ja kaikki jutut olivat jo paikoillaan, niin pääuutissivulla kuin ulkomaansivulla, joka oli minun vastuullani.

Päätettiin purkaa ulkomaansivu, mutta pääuutissivulle eli premille tehtiin vain pienehkö tila. Muuriahan oli jo ylitetty etelämpänä Itä-Saksassa, ja nytkin arveltiin kyseessä olevan vain lyhytaikainen poikkeuslupa.

Sitä paitsi mitä tuollaisella uutisella nyt olisi merkitystä salonseutulaisille lukijoille?

                                                                      * * *

Seuraavana aamuna tiesin jo herättyä ja aamu-uutisia kuunnellessa, että mokattua tuli. Raskaasti. Päätoimittaja Jarmo Vähäsilta oli kiukkuinen. Aiheesta.

Muut lehdet olivat repineet pääuutissivunsa auki ja sijoittaneet Berliinin muurin murtumisen pääuutiseksi. Valtakunnallisissa lehdissä oli irrotettu toimittajia selvittämään tapahtuman seurauksia – sanalla sanoen, muualla oli nähty nopeasti, miten maailmaa mullistavasta asiasta oli kyse.

Päätoimittaja totesi, että nyt pitää korjata virhe. Pitää lähettää Salon Seudun Sanomien toimittaja Berliiniin! Se oli ennennäkemätön päätös, sillä 80-luvulla alueellisten sanomalehtien toimituksista ei noin vain hypätty ulkomaan keikoille.

Oliko aamuvuorolaisista kukaan käynyt Berliinissä? Minä nostin käden ylös ja sain keikan. Iltapäivällä olin jo Berliinissä ja etsin tieni muurin aukolle.

Näky oli pysäyttävä. Vielä kesällä olimme Checkpoint Charlien tähystystornilla tuijottaneet Itä-Berliiniä yhdessä pelokkaiden amerikkalaisnuorten kanssa. Suomalaisina pääsimme liikkumaan rajan yli tiukkailmeisten rajavartijoiden silmien alla, joten kaksiviikkoisella lomalla kävimme idässä useamman kerran. Näkemistähän ei idässä paljon ollut: Trabanteja mateli lähes autioilla, leveillä kaduilla, parin kahvilan vitriineissä kiilteli kakkuja, joita ei ollut myynnissä.

Hämärtyvässä illassa Berliinin muurin aukosta tulevat ihmiset kävelivät hartiat kyyryssä lännen puolelle; aivan kuin peläten, että kohta alkavat luodit viuhua. Nuori mies hakkasi minullekin palasen muurista, jonka aukkoa oli alettu heti suurentaa.

Länsi-Berliinissä katujen eloisuus ja tavarapaljous mykisti monen ”ossin”, kuten heitä ”wessien” keskuudessa kutsuttiin. Takatukat, muhkeat viikset ja vanhanaikaiset farkkuasut paljastivat itäiset veljet heti kättelyssä.

Soitin illalla Salon Seudun Sanomien toimitukseen ja annoin raporttini puhelimitse. Toimituksessa se kirjoitettiin järjestelmään ja julkaistiin Pressfoton kuvien kera.

                                                                 * * *

Seuraavana päivänä lensin kotiin ja kirjoitin laajemman jutun, ja ottamani valokuvat muurilta ja Kudamm´ilta kehitettiin ja painettiin seuraavan päivän lehteen.

Muurin murtumisesta oli kulunut melkein kolme päivää. Silloin se ei ollut viive eikä mikään mullistavien uutistapahtumien syventävään kertomiseen.

Nyt me turrumme jatkuvaan ajantasaiseen uutistulvaan Ukrainasta ja Lähi-idästä. Sotia käydään sekavin rintamalinjoin ja välineillä, jotka hämärtävät sodan kauheutta.

Muurista hakattu pala on tallessa tuhkakupissa, jonka isäni veisteli pahkasta jossain korvessa asemasodan pitkästyttävinä kuukausina.

    Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 11.11.2014

Miehiä ja turhaumia

Perheen kolli on viime päivät kieltäytynyt syömästä normaalia ruokaa. Vain herkut kelpaavat: kalkkunaleike, lenkkimakkara ja kermainen keitto.

Tilanne ei ole vielä epätoivoinen, mutta kissan palvelusväki, me ihmiset, mietimme jo kuumeisesti selityksiä. Kun herkut maistuvat, kyse lienee henkisestä ongelmasta – eikä vakavasta sairaudesta, mitä huolestunut isäntäväki ensimmäiseksi aina epäilee. Viirumme on joko kyllästynyt kahdeksan viime vuotta syömäänsä pussiruokaan tai sillä on syvä eksistentiaalinen kriisi.

Viiru lähentelee 11:ttä ikävuottaan. Se on siis miehen keski-iässä. Arvioisin, että jossain Matti Apusen ja Erkki Tuomiojan välissä.

Kun lukee EVA:n johtajan Matti Apusen kolumneja Helsingin Sanomista ja tutustuu lehtiartikkelien kautta ulkoministeri Erkki Tuomiojan uuteen kirjaan, ymmärtänee jotain keski-ikäisten mieseläjien turhaumista. Jos kaikki on jo saavutettu, mistä kannattaa enää taistella? Jäljelle jää käniseminen.

Matti Apunen on oikeistoliberaali, joka hallitsee sanansäilän käytön yhtä taitavasti kuin sosiaalidemokraatti Tuomioja.  Molempien maailma on siis kallellaan, mutta eri suuntiin. Siinä missä jotkut miehet korkkaavat shampanjapullon ja pitävät lasinsa aina puolitäysinä, näiden kahden herran olutuoppi on lähes juotu – ja puolet on ilotonta vaahtoa.

Apunen oli aikaisemmin Aamulehden päätoimittaja, mutta siirtyi vallan kulisseihin EVA:aan vuonna 2010. Taitava kirjoittaja sai kuitenkin kolumnipaikan Helsingin Sanomista, jonka kakkossivulla voi valittaa maailman olevan menossa ihan hunningolle. Vakioaihe on, miten kestävyysvajeesta huolimatta julkinen sektori vaan paisuu – eli sairaanhoitajia ei joukoittain irtisanotakaan vanhainkodeista. Syvä pettymys suomalaisiin näkyy Apusen kolumneissa myös silloin, kun ilmestyy tutkimus, jonka mukaan suomalaiset vielä jaksavat uskoa hyvinvointivaltioon, yhteiseen taakan kantoon ja verojen maksun tärkeyteen.

Apusesta näyttää tuntuvan pahalta, ettei kansa ymmärrä, ettei sillä ole varaa enää Suomessa elämiseen.

Meidänkin kotiimme hankittiin uusi sohva, vaikkei ollut ihan pakko. Emmekä kysyneet Viirun mielipidettä! Uusi sohva tuoksuu kissastamme vieraalta – siis pahalta. Vanhalla sohvalla oma paikka oli selkeästi merkitty karvatupoin, ja Viirun kehonkieli kyllä kertoi avoimesti, jos siihen paikkaan oli heitetty viltti tai tyyny. Vanha sohva väistyi uuden tieltä – vaikka pysyvyys on keski-ikäisen miehen mielenrauhan elinehto.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla ja tavalla, jota moderneimmankin yksilön on vaikea hallita. Vaikka Erkki Tuomiojakin osaa twiitata (tai ainakin avustaja osaa), niin tuottaako se tyydytystä? Alex on kuitenkin ehtinyt twiitata nopeammin, laajemmalle ja jotenkin jännemmin. Ainut asia, missä Tuomioja vielä voittaa Alexander Stubbin, on aika. Siis aika taaksepäin. Sitä on Tuomiojalla monin verroin Alexia enemmän.

Tuomioja on juuri julkaissut kirjan, jonka nimestä aikavoitto käy hyvin ilmi: ”Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991–1994”. Sen on toimittanut Veli-Pekka Leppänen. Ajanjakso oli poliittisesti ja taloudellisesti vaikea – siis kiinnostava. Lehtijuttujen perusteella Tuomioja on kirjoittanut armottomuudella pulavuosien tuottamasta apeudesta, jolloin hänen arvoaan ei ymmärretty. Katkeraa ja purevaa, sen tyylilajin Tuomioja osaa.

Muille ihmisille saakin tulla paha mieli.

Kaikki kissanomistajat tunnistavat tuon tuomiojamaisen katseen ruokakupin viereltä. Viesti on selkeä: ”Tämä molekyylikasauma, jota kehtaat kissanruoksi nimittää, tuottaa minulle väistämättä affektiivisen reaktion, jossa yhdistyvät alempaa rotua kohtaan tuntemani väheksyntä ja se pettymys, jonka minulle ylempänä yksilönä kaikessa vähäpätöisyydessäsikin pystyt oudolla tavalla tuottamaan”.

Grrrnau!

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 5.10.2014

Nuori nainen ja vanha Kekkonen

Uutuuskirja kuvaa nuoren toimittajan ja vanhan presidentti Kekkosen suhdetta – mutta myös 1970-lukua.

Toimittaja-tietokirjailija Maarit Huovisen kirja Tyttö ja nauhuri (WSOY) ilmestyi tiistaina mediajulkisuuden saattelemana. Huovinen on halunnut käyttää kirjailijanimenä tyttönimeään Tyrkkö, koska nojaa kirjassaan nuoruutensa päiväkirjoihin ja silloin kirjoittamiinsa lehtijuttuihin.

Maarit Tyrkön kirja on paljon muutakin kuin vain muistelua suhteesta vanhenevaan presidentti Urho Kaleva Kekkoseen. Ennakkomarkkinointi ja julkisuus kirjan ympärillä on kuitenkin keskittynyt niihin sivuihin, joissa Tyrkkö kirjoittaa kohtaamisistaan Kekkosen kanssa. Se on ymmärrettävää, koska Kekkosella oli myös maine karismaattisena naistenmiehenä.

Kirjassa on kuitenkin monta kerrosta, joista yksi on 1970-luvun mediamaailma ja naistoimittajan uran rakentuminen.

PR-emäntänä toimineen Maarit Tyrkön toimittajanura käynnistyi 24-vuotiaana Wihuri-yhtymän henkilöstölehdessä ja laajeni Suomen Kuvalehden avustamiseen. Jo pari vuotta myöhemmin 1974 hänet pyydettiin lehteen vakituiseksi. Tyrkkö oli toimittajavanhempien ainoa lapsi ja kasvanut kirjoittamisen ja median maailmassa, vaikka jäikin aluksi lääkäri-isoäitinsä hoiviin vanhempien erotessa. Hän kertoo olleensa vahvojen naisten kasvattama tyttö, jolle isä jäi hyvin etäiseksi.

Yritteliäisyyttä nuorelta naiselta ei ainakaan puuttunut. Hän puhui itsensä tuon ajan julkkisten pakeille, sai haastatteluita liikemiehiltä ja vuorineuvoksilta ja tarjosi rohkeasti New Yorkin matkapäiväkirjansa Suomen Kuvalehdelle.

Maarit Tyrkkö oli simpsakka ja rohkea, avoin ja hyväkäytöksinen, joten hän tuli toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Se on avu toimittajan työssä, joka vaatii oman persoonansa mukaanottoa. Hän ei peittele eikä häpeile sitä, että näiden ominaisuuksiensa vuoksi hänelle aukeni monia ovia, jotka saattoivat olla kyynisemmille toimittajatyypeille sulkeutuneita.

Kenties PR-tausta vaikutti hänen toimintaansa, tai sitten aika vain oli toinen. Nykytoimittajat eivät juuri lähettele haastateltavilleen kukkia jälkeenpäin, eivät muista kiitoskortteja eivätkä hevin heittäydy haastateltaviensa ystäviksi.

Tyttö ja nauhuri vuoteen vierellä

Tyrkön muistelmissa Kekkonen on ikämies; heidän kohdatessaan jo 74-vuotias. Ensi tapaamisen jälkeen Sylvi Kekkonen kuolee pitkään sairastettuaan. Tyrkkö itse on tuolloin vasta 26-vuotias nuori nainen, joka nuoruusaikaisen kihlauksen purkauduttua päätti elää vapaana ja keskittyä uraansa.

Hänet lähetetään Suomen Kuvalehdestä haastattelemaan presidentti Kekkosta, joka on sairaalassa toipumassa eturauhasleikkauksesta. Aihe on arka, mutta Kekkonen on päättänyt antaa haastattelun, koska hänen terveydentilastaan on käyty spekulaatioita. Myös henkilääkäriä haastatellaan, koska halutaan kertoa ihmisille eturauhasen liikakasvusta ja sen hoidosta.

Maarit Tyrkön kirjassa on lehtijuttu, jossa Kekkonen kuvailee vanhenevan miehen virtsaamisvaivoja ällistyttävän avoimesti. Kyseessä oli kuitenkin sairaus, joka monella tapaa iskee miehisyyden ytimeen. Kuin varmemmaksi vakuudeksi, Tyrkkö saa Kekkoselta haastattelun yhteydessä kuntotestin tulokset, joiden mukaan Kekkonen on muutoin nelikymppisen miehen terässä.

Tästä intiimistä hetkestä alkaa erikoinen ystävyys, joka puhututti aikalaisia. Maarit Tyrkkö oli tekemisissä Kekkosen kanssa niin toimittajana, kirjailijana, epävirallisena sihteerinä, kalastuskaverina kuin nuorena ystävättärenä. Kirjan lukija jää väistämättä miettimään, miten suhteen kumpikaan osapuoli pystyi näitä moninaisia rooleja käsittelemään. Kekkonen saattoi ärhennellä toimittaja Tyrkölle, mutta lähettää tälle samaan aikaan suorasukaisen ikävöiviä kirjeitä: ”Jumalauta. Minulla ei kai koskaan ollut ketään niin ikävä kuin Sinua tänään”.

Kekkonen on ajoittain tuskallisen tietoinen ikäerosta ja omasta vanhenemisestaan. Äänikirjeessä Maarit Tyrkölle hän sanoo: ”Mutta jos jossain vaiheessa katsot, että minä tulen rasittavaksi ja hankalaksi ja tuotan sinulle harmia ja mielipahaa, sano suoraan. Minun on silloin pakko lähteä kyykkimään”.

Kekkonen toiveineen ja vaateineen täyttää nuoren toimittajan arkea, mutta hän kokee, että on etuoikeutettua saada olla ystävä ja mielitietty karismaattiselle miehelle. Maarit Tyrkkö kuvailee kirjassaan myös niitä ajatuksia, joita ikäero herätti hänessä tuolloin. Hän koki, että ikäero on pikemminkin etu ja turva. ”Arvostimme toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut”.

Vaikka Kekkosen ja tuon ajan muistavia lukijoita on yhä paljon, voi kysyä, mitä annettavaa kirjalla on tässä ajassamme. Onhan se vain yhden ihmisen kokemusta, mikrohistoriaa, jossa tuon ajan julkkisnimiä vilahtelee ajoittain turhan hengästyttävään tahtiin. Kirjaa tekee mieli puolustaa erityisesti tässä ajassa, jossa erilaisista rakkauksista ja ylipäänsä erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Tässäkin rakkaudessa on omat sävynsä, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla kerrotuiksi.

Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäinen osa päättyy uuteen vuoteen 1976. Lisää on luvassa.

            Artikkeli on julkaistu Salon Seudun Sanomien kulttuurisivulla.