Mehiläinen irvii kollegoja mainoksessaan

Pimumainen hammashoitaja (tietysti nainen) keekoilee potilaan ympärillä, suojaliina repäistään kovaotteisesti potilaan rinnalta. Rehjuinen hammaslääkäri (luonnollisesti mies) perääntyy tuolillaan, jotta pääsee heittämään tikkaa onnenpyörään. Näin saadaan hinta hammashoidolle!

Mainoksen viesti on selvä: toiset hammaslääkärit ovat paitsi epäsiistejä (epäpäteviä?), myös rosvoja.

Mainos päättyy tv-ruudulle ilmestyvään tekstiin, joka kutsuu katsojia Mehiläiseen, jossa ei ole luvassa yllätyksiä.

Syksyn 2016 ehkä mauttomin tv-mainos kertoo paljon niin hammaslääkäripalveluiden kireästä kilpailutilanteesta kuin Mehiläisen asenteesta terveydenhuollon työntekijöitä kohtaan.

Mehiläisen mainoksen käsikirjoittaneen mainostoimiston luoma sukupuoli-asetelma on erityisen vastenmielinen. Onhan kaksi kolmasosaa suomalaisista hammaslääkäreistä naisia eikä miehiä. Entä edustaako nuori hammashoitaja minihameessaan ja tolppakoroissaan Mehiläisen arvomaailmassa tyypillistä yksityisen sektorin hoitajatarta: riittää, kunhan on seksikäs?
 
                                                            * * *

Hammaslääkäripalvelujen kilpailu on ollut jo parin viime vuoden ajan kovempaa kuin ehkä koskaan ennen. Pieniä yksityisvastaanottoja ostetaan hyvillä hinnoilla, koska niiden hallinnoima potilastiedosto on arvokasta pääomaa. Suuret terveyspalveluyritykset haalivat niin pienvastaanottoja kuin pieniä ketjujakin. 

Vanhojen asiakkaiden sitouttaminen uuteen vastaanottoon vaatii monia keinoja. Mehiläisen OmaHammaslääkäriasemat tarjovat ilmaisia "hammasvartteja", joilla "palveluneuvoja" eli suuhygienisti arvioi, neuvoo ja tarvittaessa ohjaa hammaslääkärille.

Ainakin Mehiläinen-konsernin arvojen mukaista näyttää olevan asiakkaiden saaminen. Todetaanhan arvoissa, että Mehiläinen on "Ensimmäinen valinta yksityishenkilöille kaikkiin terveydenhuoltoon ja hoivaan liittyviin tarpeisiin". Mutta mitkä arvot sallivat toteuttaa arvoja omien kollegojen ammattitaitoa halventaen? 

Mainosten tehtävä on totta kai herättää ja hätkähdyttää. Terveyspalveluiden mainostaminen on kuitenkin herkempi aihe kuin vaikkapa makkaran tai kännykkäliittymän markkinointi.

Alalla toimii itsesääntelyelin, Lääkäripalvelujen markkinoinnin valvontalautakunta, ja markkinoinnista on sovittu yhteiset ohjeet. Niissä puhutaan vielä vanhanaikaisesta kollegiaalisuudesta. Ohjeiden tarkoituksena on nimittäin "ylläpitää lääkäriprofession kollegiaalisuutta ja arvonmukaista henkeä sekä painottaa ammattitoverien huomioon ottamista markkinoinnin yhteydessä."

Myös Hammaslääkäriliitto sitoutui ohjeisiin kesällä 2016.
Kovassa kilpailutilanteessa, juuri suuren sote-uudistuksen alla, kollegiaalisuudesta otetaan näköjään todella mittaa.

Norsunluutorneihin ei voi enää piiloutua

”Lääkärin ei pidä politikoida eikä humanistin puuttua fyysikoiden kiistoihin”, neuvoivat akateemisia asiantuntijoita Acatiimi-lehdessä (2/16) Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ja valtio- opin professori Matti Wiberg. ”Erityisen pidättyväinen oman tieteenalan ja työnantajan ilmoittamisessa pitää olla tilanteissa, joissa ei ole kyse oman tieteenalan asioista”, miehet muistuttivat.

Tieteentekijöiden ammattilehden keskustelua-palstalla kirjoittaneiden professoreiden mukaan tutkijoiden on erotettava tieteen popularisointi yhteiskunnallisten arvojen edistämisestä. Syytä olisi pitäytyä tosiasiaväitteissä ja kieltäytyä ennustuksista.
Kirjoituksessa on yksityiskohtainen taulukko siitä, millaisissa julkisissa yhteyksissä yliopiston asiantuntijan olisi soveliasta ilmaista tutkintonsa, asemansa, tieteenalansa ja työnantajansa. Esimerkiksi tiedotusvälineiden haastatellessa tutkijaa tämä ei saisi ilmaista työnantajaansa tai omaa tutkimusalaansa. Yliopistoa ei tulisi mainita myöskään asiantuntijan kirjoittaessa muistioita ulkoakateemiselle taholle tai esiintyessä viihdetilaisuudessa. Julkinen kommentointi edellyttäisi myös sen pohtimista, olisiko ylipisto tutkijansa kanssa ”samaa mieltä”.
Professorit perustelevat rajoituksiaan yliopiston maineella, jota epäpäteviä lausuntoja antavat asiantuntijat saattavat horjuttaa. Huonosti harkittu lausunto voi tuhota tietysti myös tutkijan oman maineen, mihin suuri vaara on varsinkin nuorilla tieteenharjoittajilla, joilla ”omaan ammattikuntaan sosiaalistuminen ja alan ammattieettisen koodin oppiminen on vielä kesken”.
Olen itsekin osallistunut tästä kirjoituksesta syntyneeseen laimeahkoon keskusteluun. Näyttää siltä, ettei professoreiden laatimaa ohjeistusta ole otettu erityisen vakavasti. Edes Turun yliopisto ei ole ottanut kantaa – emme siis tiedä, onko yliopisto professoriensa kanssa samaa vai eri mieltä.
Tuoreessa kirjassaan Julkinen tiede Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen muistuttaa, ettei tieteellä ole koskaan ennen ollut niin laajaa ja korkeasti koulutettua yleisöä kuin nyt. Yleisö on myös kriittisempää ja vaatii instituutioiltaan enemmän . Tiedettä kohtaan tunnettua luottamusta ei voi pitää annettuna, vaan tieteen auktoriteetit ovat kohdanneet luottamuspulaa, mistä esimerkkeinä ovat muun muassa rokotuskriittisyys ja -vastaisuus, geenimuuntelua kohtaan tunnettu epäluulo sekä vilkas ja kärkäs ravitsemuskeskustelu.
Tällaiset luottamuskuprut haastavat tieteen edustajat aivan uudenlaiseen vuorovaikutukseen. Väliverrosen mielestä tieteen instituutioiden onkin vastattava kansalaisten ”tyhmiin kysymyksiin” aiempaa avoimemmin ja tasa-arvoisemmin.
Näin viestinnän ammattilaisena on helppo olla professori Väliverrosen kanssa samaa mieltä. Perinteinen ylhäältä alas suuntautuva viestintä koetaan väistämättä ylimieliseksi ja salamyhkäiseksi. Vuoropuhelusta kieltäytyminen johtaa luottamuspulaan, mistä löytyy merkkejä aina maan korkeinta poliittista johtoa myöten. Valveutuneet kansalaiset haluavat olla elävässä keskustelussa tieteen edustajien kanssa. Tutkijoita haastetaan paitsi popularisoimaan tutkimustensa tuloksia, myös ottamaan kantaa, arvioimaan ja arvottamaan – joskus jopa ennustamaan.
Tuntuisikin kummalliselta, että esimerkiksi lääkärit eivät voisi olla avoimesti mukana arvioimassa sote-uudistuksen vaikutuksia tai osallistua keskusteluihin huuhaa-dieettien vaaroista tai rokotusvastaisuuden ongelmista. 
Fiksua argumentointia ja nykyjulkisuuden pelisääntöjä on opeteltava, ei suinkaan kaihdettava. Tieteen norsunluutorneihin vetäytymisen aika on ohi. 

         Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 22.4.2016

Tutkija ihmisenä julkisuudessa

Acatiimi 2/16 -lehdessä Turun yliopiston työoikeuden professori Seppo Koskinen ja valtio-opin professori Matti Wiberg esiintyivät työnantajansa nimissä jakaen ohjeita tutkijoiden julkiseen esiintymiseen. Varsin kova on tämä "Turun yliopiston kanta" työntekijöidensä sananvapauteen!

Koskisen ja Wibergin kirjoituksen mukaan tutkijat eivät saisi esimerkiksi tiedotusvälineiden heitä haastatellessa ilmaista työnantajaansa tai omaa tutkimusalaansa. Julkinen kommentointi edellyttäisi sen pohtimista, olisiko työnantaja tutkijansa kanssa "samaa mieltä".

Miehet myös rajoittaisivat etenkin akateemisen yhteisön nuorten jäsenten sananvapautta.

Koskinen ja Wiberg ovat itse asiantuntijoita, joilta pyydetään säännöllisin väliajoin kommentteja mediaan. Molemmat ovat myös tunnettuja asioiden kärjistäjiä ja mielellään provosoivat julkista keskustelua näkemyksillään. Tarkistivatko he Acatiimin kirjoitusta varten, mikä on "yliopiston mielipide"?

Tutkijoiden, kuten kaikkien työelämässä mukana olevien ihmisten on hyvä muistaa, että työntekijää koskee lojalisuusperiaate, jonka mukaan työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa. Kuitenkin esimerkiksi oikeusasiamies on nähnyt tutkijan sananvapaudella yhtymäkohtia toimittajien sananvapauteen, joka on saanut Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa erityisen suojatun aseman lehdistön yhteiskunnallisen tehtävän johdosta.

Suomessa sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto on 2000-luvulla puuttunut kolme kertaa sananvapauden loukkauksiin antaen niistä erityisen lausuman. Vuonna 2008 neuvosto tähdensi sananvapauden kuuluvan myös virkamiehille, koska "virkamiesten osallistuminen alaansa koskevaan julkiseen keskusteluun on omiaan edistämään yleiseltä kannalta tärkeän tiedon välitystä". Vuonna 2012 JSN muistutti, ettei sanan- ja mielipiteen vapaus tarkoita, että mitä tahansa voi sanoa tai julkaista, mutta että esimiehillä ei ole oikeutta pelkän asemansa perusteella mielivaltaisesti rajoittaa työntekijän sananvapautta. Mediahan kantaa oman vastuunsa haastateltavien lausunnoista noudattamalla Journalistin ohjeita ja lainsäädäntöä.

Tuorein sananvapaus-lausuma on vuodelta 2015, jolloin Posti antoi varoituksen lehdessä esiintyneelle pääluottamusmiehelle. JSN painotti, että jokaisella on perustuslaillinen oikeus sananvapauteen ja kenenkään ennalta estämättä ilmaista mielipiteensä julkisuudessa. "Tämä periaate on demokraattisen sivistysvaltion perusta", lausui Julkisen sanan neuvosto.

Kun sivistysvaltioissa on tapana korottaa sananvapaus perustavaa laatua olevaksi arvoksi, sisältää tämä myös vastuun. Nykyisen kaltainen sosiaalinen media on usein hyvin epäsosiaalinen media, ja siellä fiksukin ihminen voi provosoitua ja provosoida harkitsemattomiin kannanottoihin. Näistä ylilyönneistä on keskusteltu muun muassa Valtion virkamieseettisessä neuvottelukunnassa. Silti sielläkään ei haluta ohittaa sananvapautta.

Toukokuussa Suomeen kokoonnutaan UNESCO:n Lehdistönvapauden päivän päätapahtumaan. Maailma katsoo jälleen Suomeen ihaillen matalaa korruptiota, koulutettua virkamieskuntaamme, korkeakoulutettuja opettajiemme ja moniarvoista mediaamme. Nämä ovat taisteltuja ja koeteltuja saavutuksia, joiden takana ovat olleet ajoittain kärjekkäästikin kantaa ottava tiedeyhteisö ja moniääninen media.

Parhaillaan sananvapautta ja yliopistojen arvovaltaa eivät todellakaan pahiten uhkaa työpaikkansa ylpeinä julkisesti ilmoittavat tutkijat. Vihasivustot, denialismi, talouskurimus ja henkisen ilmapiirin lamaannus ovat tuhannesti tuhoisampia.

 Kirjoitus on julkaistu Acatiimi-lehdessä (3/16) kommenttina Wibergin ja Koskisen juttuun.

P.S. Minäkin asemoin kirjoituksessa itseni seuraavasti: FT, Pääsihteeri, Suomen tiedetoimittajain liitto

Julkisen sanan neuvoston ja Valtion virkamieseettisen neuvottelukunnan jäsen

Milloin vanha on liian vanha mediaan?

Harmaapäinen 91-vuotias mies istuu lehtikuvassa vessanpytyn päällä, ja hoitaja pukee hänelle päällyshousuja jalkaan. Kuva on sairaalan arkea, jonne on tunkeutunut valokuvaaja sanomalehdestä. Kuva julkaistaan, ja siitä nousee äläkkä. Monet moittivat kuvaa ikäihmisiä halventavaksi. Kuvasta tehdään myös kantelu Julkisen sanan neuvostoon.

Journalismin etiikkaan kantaa ottava JSN pohti vuonna 2014 tätä tapausta pitkään – ja äänestikin. Enemmistö päätyi vapauttavan kannalle todeten, ettei journalistin ohjeita yksityisyyden suojasta rikottu. Iäkäs mies oli itse antanut luvan kuvaustuokiolle juuri tuossa hetkessä; wc-pyttyä oli käytetty vain istuinapuna. Mies ei ollut dementoitunut, vaan toipumassa vakavasta sairaudesta, ja hän tiesi, mistä valokuvaamisessa on kysymys. Lehtijuttu käsitteli geriatrisen yksikön perustamista.

Mikä ihmiset sitten suututti? Millaisina ikäihmiset, seniorikansalaiset tai vanhukset pitäisi mediassa esittää? Ikuisesti toimeliaina ja terveen näköisinä?

Toimittajat ovat perimmäisten kysymysten äärellä kertoessaan vanhuudesta ja vanhoista ihmisistä. Miten heitä pitäisi kuvata ja kuvailla? Moni vanha ihminen ei missään nimessä tahdo itseään kutsuttavan vanhukseksi. Vanhenemista ja ikäpolvien suhteita tutkinut terapeutti ja tietokirjailija Marja Saarenheimo on havainnut vanhuuden jaksottuvan kolmanteen, neljänteen, jopa viidenteen ikään. Samaan aikaan nuoruus on pidentynyt, eikä keski-ikäiseksi tunnustaudu oikein kukaan.

Hohdokkainta Saarenheimon mukaan tuntuu olevan tuo kolmas ikä. Työelämän kahleista vapautuminen suo aikaa elää vihdoin omaa elämää. Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi luo ihan uudennäköistä vanhuskulttuuria. Keinutuolit ja kävelykepit on heitetty nurkkaan, ja nyt salsataan, matkustellaan, harrastetaan ystävien tai lastenlasten kanssa. Moni tekee vähän töitäkin, jos itse niin tykkää. Näitä toimeliaita eläkeläisiä kohdellaan mediassakin vielä aktiivisina kansalaisina; he politikoivat, äänestävät ja ennen kaikkea kuluttavat.

Elinajanodotteen pitenemisestä ja toimintakykyisyyden paranemisesta huolimatta raihnaisuus koittaa jossain vaiheessa. Kun sodan vaurioittamat suomalaiset ovat katoamassa ja vaikeita sairauksia on hoidettu hyvin jo vuosikymmeniä, ihmisten ominaispiirteet vaikuttavat vanhuudenvaivoihin. Mutta koska vanhasta ihmisestä tulee vanhus?

Neljäs ikä alkaa jossain lähempänä kahdeksaakymmentä tai ainakin sitten, kun vaivat jo kapeuttavat elämää ja hidastavat harrastusten tahtia. Krooniset sairaudet ovat jättäneet jälkensä, ja tautien ehkäisy alkaa olla liian myöhäistä. Silloin vanhoista ihmisistä aletaan puhua julkisuudessa hoivan kohteina, kestävyysvajeen aiheuttajina ja ennen kaikkea yhtenä joukkona. Neljäs ikä kadottaa yksilön.

Sanotaan, että vanhana ihmisestä tulee lapsi taas. Mediassa ja julkisessa puheessa tämä ainakin näkyy: vanhuksista, samoin kuin lapsista ja nuoristakin, puhutaan yhtenä samankaltaisena ikäryhmänä ja ihmismassana. Vanhuksilta ja lapsilta katoaa oma ääni. Heidän asioistaan puhuvat aikuiset, joilla on virallinen asema, oikeuksia ja valtaa päättää.

Kun vanhaa miestä puetaan sairaalassa, kuka päättää, onko hoivaamisen näyttäminen julkisesti sopivaa? Onhan lohduttavaa nähdä, että meitä autetaan. 91-vuotias saa olla avuton, mutta hän ei ole kyvytön päättämään itse omasta julkisuuskuvastaan. 

       Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 26.2.16 (Korjaus alkuperäiseen tekstiin 29.2.: JSN käsitteli tapausta vuonna 2014, ei vuonna 2015)

Pyhittääkö hyvä tarkoitus piilomainonnan?

"Ikean lähipiste avaa ovensa jyväskyläläisille. Ikea yhdistää uudessa myymälässään nettikaupan ja tavaratalon parhaat puolet. Ikeassa voi tutkia ostettavia tuotteita ja tilata ne verkosta lähipisteeseen."

Näin kertoi Ylen uutinen kaupasta kesällä 2015. Aiheesta oli tehty myös uutisvideo, jonka pystyy katsomaan nettijutusta. Ainoa haastateltava oli myymälän päällikkö, joka sai estoitta kehua, miten kätevää ostaminen on uudessa mini-Ikeassa.

Ennen kaikkea: merkittävä huomioarvo ilman senttiäkään mainosrahaa! Markkinahenkisen jutun ansiosta Ikea säästi kymmeniä tuhansia euroja.

Ei olekaan ihme, että Ylen jutusta kanneltiin hyvää journalistista tapaa valvovaan Julkisen sanan neuvostoon. Journalistin ohjeissa (JO16) todetaan yksiselitteisesti: "Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava".

Jos tiedotusväline sekoittaa uutisen ja mainoksen, kuluttajan on ennen pitkää vaikea uskoa edes uutisiin. Kyse on uskottavuuden lisäksi kannattavuudesta: mainoksilla kustannetaan uutisten tekemistä, mihin pelkät tilausmaksut eivät riitä.

Vaan onko sillä väliä, saadaanko informaatio mainoksesta vai jutusta? Pääasia, että tieto liikkuu vapaasti ja saamme tietää uusista asioista ja tavaroista. Blogeissa testaillaan ja esitellään niin meikkejä, kirjoja kuin lastenvaippoja. Lehdissä julkaistaan kirja- ja elokuva-arvosteluja, ja autolehdissä testataan uusia autoja. Miksi Yle ei siis voisi tehdä juttua uudesta kaupasta?

"Yle ei ole julkaissut sisältöä mainostarkoituksessa eikä pyrkimyksenä ole ollut edistää Ikean liiketoimintaa", vastasi kanteluun Ylen uutistoiminnasta vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen.  Jääskeläisen mukaan jutun tehtävänä oli tarjota yleisölle informaatioa heidän arkeensa vaikuttavasta ajankohtaisesta aiheesta.

Aivan.

"Ikean avajaisia juhlitaan ruuan parissa, sillä piha-alueella myydään hodareita ja lihapullia ruokarekasta viikon ajan", hehkutti Yle.

  

                                                            * * *

Julkisen sanan neuvosto pui tätä juttua tammikuussa pitkään. Pyhittääkö Ylen hyvä tarkoitus mainosmaisen jutun? Vapauttavia tai langettavia jakavia JSN päätyi äänestyksen jälkeen vapauttavalle kannalle. Huolimatta mainosmaisista sävyistä juttu ei rikkonut Journalistin ohjeita. Minä ja kolme muuta neuvoston jäsentä äänestimme langettavan puolesta, sillä pidimme juttua piilomainontana.

Yle on joutunut viime vuosina yllättävän usein piilomainontasyytteiden kohteeksi ja saanut kanteluista sekä huomautuksia että vapauttavia ratkaisuja. Verovaroin toimivalla Ylellä on maakunnissa iso joukko toimittajia, jotka tekevät hyvin paikallisia uutisia. Kansalaiset saavat vastinetta rahoilleen. Samaan aikaan paikalliset lehdet kamppailevat hupenevista tulonlähteistä.

Sen vuoksi, juuri nyt, lehdistöllä ei ole varaa sekoittaa juttuja ja mainoksia. Siksi Yleltä odottaisi entistä suurempaa tarkkuutta piilomainonnan torjumiseksi. Tästäkin pitäisi keskustella nyt, kun Ylen asema ja tulevaisuus ovat taas eduskunnan työryhmässä suurennuslasin alla.

        Kirjoitus on julkaistu 21.2.16 Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla. 

Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.

Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä

"Odotushuoneessa vain kaksi potilasta, tule NYT meille päivystykseen!"

"Kirurgitaituri Vieno Skalpelli meillä vielä tämän viikon. Uskomaton tarjous sappikivien poistoon. Katso nettisivultamme video suoraan salista!"

Kun sote-alueet aloittavat toimintansa vuonna 2019, kohdistuu niihin valtava mielenkiinto ja julkisuus. Julkisuusmyönteisimmat sosiaali- ja terveydenhuollon johtajat ja julkkislääkärit keräävät mediahuomiota. Moderneimmat heistä pitävät viikottaista blogia. Sote-alueiden viestintäyksiköt twiittaavat ja whatsuppaavat aktiivisten potilaiden kanssa. Onhan käynnissä jatkuva kilpailu ennen kaikkea potilaiden, mutta myös kunnallis- ja aluehallintopoliitikkojen huomiosta.

Ne terveydenhuollon toimijat, joiden viestintäosastot ovat iskukykyisimmät, houkuttelevat suurimmat asiakasvirrat – eli keräävät voittajina suurimman rahapotin. Raha seuraa potilasta -iskulause toteutuu myös niin, että raha seuraa mediahuomiota.

Sote-alueilla järjestettävät sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan niiltä, jotka arvioidaan tehokkaimmiksi. Vaikka hoidon laadun ja vaikuttavuuden mittarit kehittyisivät kuinka objektiivisiksi ja vertailukelpoisiksi, on toimijoiden maineella ja julkisuuskuvalla tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys.

Maineenhallintatyö ja julkisuuskuvan kirkastaminen on jo aloitettu muutamissa sairaanhoitopiireissä ja sairaaloissa. Niissä hallitaan myös sosiaalisen median käyttö. Suosittelen tutustumaan vaikkapa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan facebook-sivuihin. Kanta-Hämeen keskussairaalassa tai Etelä-Pohjanmaansairaanhoitopiirissä johtajat päivittävät blogejaan useammin kuin monessa suuressa yrityksessä.

Matka vuoteen 2019 on pitkä ja kivinen siellä, missä terveyskeskuksen johtajan blogi on päivitetty edellisen kerran elokuussa ja päivystyspotilaat postailevat jonotusaikojaan sairaalan epävirallisille facebook-sivuille.

Ohituskaistaa pyyhältävät hurjaa vauhtia etenkin yksityiset yritykset. Ne ovat joutuneet kilpailemaan asiakkaista ja lääkäreistä jo kauan, joten niille viestintä ei ole "ylimääräinen pakko", vaan osa yrityksen arkea. Ei olekaan ihme, että mediakeskustelussa terveyspalveluyritysten toiminta on saatu kuulostamaan dynaamisemmalta kuin julkisten organisaatioiden.

Yksityisilläkin on silti paljon opeteltavaa: ne joutuvat sopeutumaan mediaympäristöön, jossa julkista palvelua tuottavia toimijoita vahditaan eri tavalla kuin pörssisalaisuuksilla suojattuja yrityksiä. On hyväksyttävä julkinen keskustelu rahankäytöstä, voitoista ja verojenmaksusta. Omille työntekijöillekin on sallittava sananvapaus mediassa.

Tämän sai kokea äskettäin Posti Group Oyj, joka antoi varoituksen lappilaiselle pääluottamusmiehelleen tämän mentyä lehdessä kertomaan henkilöstön näkökulmasta, mistä postinjakelun ongelmat johtuvat.

Sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto antoi asiasta lausuman, jossa muistutti Postin hoitavan lakisääteistä palvelua, jolloin sen tulee myös sietää itseensä kohdistuvaa julkista arvostelua. Kansalaisten kuuluu saada tietää, miksi posti ei kulje luvatulla tavalla. JSN:n mielestä varoituksen antaminen pääluottamusmiehelle oli sananvapauteen kohdistuva toimenpide, joka on omiaan kaventamaan kansalaisten ja median tiedonsaantimahdollisuuksia.

Kun julkinen terveydenhuolto opettelee kehumaan itseään, yksityiset terveyspalveluyritykset joutuvat kasvattamaan sietokykyään suhteessa epämukaviin kysymyksiin.

Kirjoitus on julkaistu ILMAN LINKITYKSIÄ aiemmin Suomen lääkärilehdessä 4.12. ja Potilaan lääkärilehdessä 8.12.16: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivoja-juttuja-vai-epamukavia-kysymyksia/#.Vmw4z1r6M_U.
LISÄYS 12.12.15: Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan blogissa 11.12. kommentoidaan kolumniani ja pohditaan, voiko julkisuutta hallita. Blogi linkattu kirjoitukseeni.