Viestintäterapeutti palveluksessanne

Onko media pahoittanut mielenne?

Oletteko nähnyt televisiossa vahingossa paljasta pintaa, mistä mielenrauhanne on pahasti järkkynyt? Tai onko paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettu ikävästi juuri siitä ammattiryhmästä tai ikäluokasta, johon te kuulutte?

Vai oletteko kenties asiantuntija, jonka haastattelussa on vääristelty sanomisianne suuntaan, jota tavallaan tarkoititte, mutta ette halunnut suoraan sanoa?

Ikävää.

Onneksi luette tätä kirjoitusta ja voitte pyytää apua minulta. Olen nimittäin päättänyt laajentaa osaamisaluettani journalismista terapointiin. Koska tunnustan rajani, pitäydyn terapiassa alueella, jonka tunnen: viestinnässä.

Moni voisi luulla, ettei nyt sentään viestintä mitään terapiaa kaipaa. Sehän on helppoa, yksi sanoo ja toinen kuuntelee.

Väärin, väärin. Juuri viestinnässä asiat pieleen vasta menevätkin. Kaikki parisuhteessa olevat tietävät tämän kouriintuntuvasti. Erityisesti entiset parisuhteessa olleet ovat havainneet viestinnän karikot. Myös lapsena tai vanhempana joskus olleet ovat huomanneet, miten pienet sanat, jopa äänensävyt ratkaisevat oman hyvän olon.

Ihan samalla tavalla mennään pieleen mediavälitteisessä viestinnässä. Pieleenmenoja hoidetaan avohoitopainotteisen Julkisen sanan neuvoston lisäksi myös laitoshoidossa käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Uuden potilasdirektiivin ansiosta viestintäongelmiin voi hakea hoitoa myös maan rajojen ulkopuolelta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta.

                                                                                * * *

Koska erityisesti laitoshoito on kallista ja aikaavievää, yksityisiä avohoitopalveluita tarvitaan lisää. Onneksi nyt on keksitty tämä viestintäterapeutin palvelu.

Tai miksi olla vaatimaton ja puhua passiivissa, minähän tämän olen keksinyt, ja varmaan pian hankin sertifioinnin ja nimikesuojan tälle tittelille.

Viestintäterapeutteja ei siis vielä ole Suomessa yhtään. Googlekin ilmoitti, että ”sana ei vastaa yhtään sivua”. Yksi viestintäpsykologi ilmeisesti on, mutta psykologia on vain yksi osa-alue viestintäterapiassa.

Oma toimintani kattaa hyvin laajan skaalan viestintäpuutteisten, viestintävammaisten ja viestintäongelmaisten palveluita.

Terapiamuotoja on valittavaksi asti: sähköshokkihoitoa sähköisen median rampauttamiin, lyhytterapiaa sähkeuutisten sairastuttamiin ja media-analyysia viestinnäntutkijoiden ammattitauteihin. Katkaisuhoitoon pääsevät media-addiktit.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ainoastaan mediaähky on tauti, johon voin heti neuvoa kotihoitoa. Siihen auttaa nimittäin 2:5-dieetti eli mediapaasto: kahtena päivänä viikossa ei saa katsoa mitään muuta kuin iltauutiset televiosta, viitenä päivänä normaali media-annos.

Muut terapiapalveluni ovat pitkähköjä ja kalliinpuoleisia. Nykyajan media kun on niin vaativa sekoitus hömppää, uutisia, tositelevisiota, draamaa, tarinoita, pitkää ja lyhyttä journalismia, nettiuutisia, verkkokeskusteluita, pakinoita ja blogeja. Ei sellaisesta määrästä taudinaiheuttajia voi kukaan selvitä pidemmän päälle terveenä, joten terapiakin on väistämättä vaativaa.

Monet kertovat, miten he lääkärikirjaa lukiessaan löytävät itsestään oireita ja tauteja, joita eivät tienneet ennen lukemista sairastavansa. Itsekin huomaan, että (vaikka aluksi ihan vitsinä heitin tämän) kirjoittaessani vasta todella tajuan, miten paljon hyvinvoinnille haitallisia elementtejä media sisältää. Alkaako teistäkin tuntua samalta?

Ei hätää. Aloittakaa tämän kirjoituksen lukeminen alusta uudelleen, niin saatte tietää lisää viestintäterapeutin palveluksista.

                          Tämä kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.1.2014

Vain hyvän tarinan tähden

Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja. Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin telttaretkille vienyt isä.

Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta, jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan jopa neuvottelupöytään.

Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista pusseista hassuilla kuvioilla.

Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten Paola Suhonen kannusti.

Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti, millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko maailmassa.

Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava, että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.

Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.

Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja päätöksiä.

Ilahduttavan vanhanaikaista.

Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja pelinappuloita?

Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti “päiväkirjallaan”. 

Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.

Journalismi on alituisessa muutoksessa, ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen journalismin ytimestä.

Nimittäin on sillä sammutuspeitteen “tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.

                            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012

Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan

Jos olisin johtajakokemusta omaava juristi tai kauppatieteilijä, menestynyt sellainen, miettisin kahdesti, millaisiin tehtäviin kannattaisi hakea.

Kevaan nyt ei ainakaan, tuskin Altiaankaan. Ylipäänsä valtion yhtiöihin ja liikelaitoksiin on alkanut kertyä huonoa karmaa. Aina löytyy toimittajia, jotka hutkivat ensin ja sitten tutkivat – jokaisesta löytyy sen verran epäilyttävää, että häntä voidaan lyödä mediakirveellä. 

Ministeriöt ovat työhullujen pilkunviilaajien suolakaivoksia, hui, ei sinne. Yökausia pitäisi laatia raportteja ja lakiluonnoksia ja uudistusehdotuksia, jotka sitten haudataan, koska poliittista yhteisymmärrystä ei löydykään. Oikeiden töiden lomassa tulisi vielä ministereiltä vaatimuksia ”tsekata ihan vaan muutama fakta puheeseeni Öylönkylän marttojen 100-vuotisjuhliin”. Kiirekään ei ole, mutta se puhe on huomenna.

Kuntien johtopaikoille en viitsisi yrittää. Hakuprosessi on julkinen, joten nimi suhraantuisi jo ennen ensimmäistäkään tilinauhaa. Luottamuselimissä taitettaisiin peistä, olenko kepulainen, demari vai kokoomuslainen – ettei sentään vaan vihreä. Varsinaisella maailmankatsomuksellani ei olisi merkitystä, oleellisinta olisi kaveripiiri. Sen perusteella tehtäisiin johtopäätökset.

Ja vaikka tulisin kunnanjohtajan tai jonkun toimialan johtajaksi valittuakin, pitäisi sietää jatkuva ruikutus turhista menoeristä, vaippavuorista tai koulutarvikkeista tai asvaltista. Kaikilla on oikeus valittaa pienestäkin päätöksestä, ja lautakunnan puheenjohtaja puukottaisi joka tapauksessa selkään. Lehdet ja muu media olisivat alituinen riesa – ja tekstaripalstoilla ja kuntapolitiikkojen blogeissa revittäisiin riekaleiksi loputkin työnilosta.

Yliopistot ja muut tutkimuslaitokset voivat tarjota haasteita tai ainakin innovatiivisen työympäristön – kymmenen vuotta sitten. Valtion tuottavuusohjelma on leikannut tutkimusyhteisöistä kaiken avustavan väen, joten minullekin maksettaisiin johtajan palkkaa matkalaskukaavakkeen kustannuspaikkakoodien satakertaisesta naputtelusta tai palavereissa istumisesta, jotta yliopiston vessojen neliömetrit saadaan kirjattua kiinteistöhallintasopimukseen. Kiitos, mutta ei kiitos.

Toki tiedemaailmassa olisi vaikuttamisen paikkoja, varsinkin jos hakeutuisi tiedehallintoon. Voisi ihan itsenäisesti ja vapaan tieteen nimissä allekirjoittaa tutkimusrahoituksen tutkijalle, joka on käynyt yliopistolla vain kääntymässä, mutta jolla on oikeanlaisia kavereita. Tottahan itsekin tahtoisin olla hyvä kaveri oikeiden ihmisten kanssa.

Mutta kyllä nyt alkaa tuntua hyväosaisen maitonaaman ruikutukselta tämä kirjoitus!

Itseäkin jo melkein hävettää, vaikken huomaakaan mitään varsinaista virhettä tehneeni tai väärin tänne mitään kirjoittaneeni.

Ehkä viiteryhmäni on väärä. Olenkohan samaistunut toimittajiin, jotka näkevät vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ihan joka puolella. Yhteiskunnan mätäpaiseet on paljastettava, eivätkä ne paljastu riittävän rätväkästi, jos taustoja pengotaan liian kanssa.

Onneksi en siis ole juristi enkä kauppatieteilijä, ja johtamiskokemuksenikin perustuu pitkälti seurakunnan lastenkerhon vetämiseen oppikouluvuosina.

Lastenkerhoissa sitä muuten oppi ihmisyydestä lähes kaiken tietämisen arvoisen.

Nuoret miehet vuonoilla

 Kohtalo on kiero.

Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä milloin Italiasta, milloin Liettuasta.

Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45 saksalaisseurassa Norjassa.

Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin. Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan saksalainen partio löysi miehet.

Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset jäivät viimeiseksi talvekseen.

Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se tarkoitti jatkuvaa nälkää.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä. Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.

Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen epätietoisuuden jälkeen.

Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.

Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja kirjoitti myös äidillemme.

Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui paremmalta kuin mikään koskaan.

Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin. Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.

Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita oma aikansa tarjoaa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013

Eläkeikä on uskonasia

Eläkeikä näyttää olevan joko uskonasia – tai sitten sillä tehdään raskasta politiikkaa, johon tiedotusvälineet on kytketty mukaan.

Muuta ei voi päätellä, kun on seurannut viime aikojen eläkekeskustelua julkisuudessa.

Mitä keskustelua? kysyy nyt moni. Meillähän on oikeastaan mediaan mahtunut viime vuosina vain yksi virsi. Siinä virressä veisataan kestävyysvajeesta, eläkeiän noston välttämättömyydestä ja isänmaasta. Virren sanat on kirjoitettu ajatuspajassa, jonka kyltissä lukee Suomen hallitus, mutta sisäpihan portista käydään Eteläranta kymppiin, jossa Elinkeinoelämän keskusliitto majailee.

Muutama päivä sitten eläkevirren veisuun saatiin soraääni, joka kuului Tilastokeskuksesta, jonka tutkimuspäällikkö, dosentti Anna-Maija Lehto kirjoitti Tieto&Trendit-lehden blogissaan, että eläkeikä on jo nyt noussut reilusti yli tavoitteen.

Lehto kertoi itsekin yllättyneensä Eläketurvakeskuksen tilastoista, jotka osoittivat, että eläkkeelle jäämisiän odote 25-vuotiaalle on jo 60,9 vuotta, eli Suomessa ollaan vain 1,5 vuoden päässä vuodelle 2025 asetetusta tavoitteesta. Hän arvioi eläköitymisiän myöhentymisen johtuneen ennen kaikkea vuoden 2005 eläkeuudistuksesta, jolloin päätettiin, että eläkkeelle voi siirtyä joustavasti 63–68 vuoden iässä.

Mikäli myös yli 65-vuotiaat työtä tekevät suomalaiset laskettaisiin tilastoihin mukaan, eläkeiän odote kohoaisi lisää, heitä kun on jo noin 48 000. Sellainen joukko on tilastollisesti merkittävä, vaikka heistä suurin osa onkin osa-aikatöissä. Mutta kestävyysvajetta hekin tukkivat panoksellaan.

Anna-Maija Lehdon mukaan toinen eläköitymisikää nostava tekijä on työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyn vaikeutuminen. Työkyvyttömyyseläkkeellä on nyt 192 000 suomalaista, eli noin 50 000 ihmistä vähemmän kuin 17 vuotta sitten. Työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja ei ole kiristetty, mutta vanhoilla kriteereillä eläkkeen saa aina vain harvempi. Työeläkeyhtiöissä on sinnikkäästi kiistetty, että tällä olisi mitään tekemistä yhteiskuntapolitiikan kanssa.

                                                                                  * * *

Mutta mitä tekemistä hallituksen julkisuuspelillä ja tilastoilla sitten on? Eläketurvakeskus ei tilastojansa kiistä, mutta esimerkiksi Helsingin Sanomissa (11.9.) yhtiö selittelee, ettei hyvä trendi ole suora jatkumo. Lehto ihmettelee, miksi eläkeikä ei jatkaisi nousuaan, sillä tutkimusten mukaan eläkeikää lähestyvien työhalut ovat entistä suuremmat – jos vain he saavat työpaikkansa pitää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimukset paljastavat, että ikääntyvien terveys ja erityisesti toimintakyky ovat parantuneet ja fyysisesti raskaat työt harventuneet.

Ihmeellistä on myös se, että valtioneuvoston ja Tilastokeskuksen ylläpitämään Findikaattoriinkin nämä Eläketurvakeskuksessa jo keväällä valmistuneet tilastot päivitettiin vasta muutama päivä sitten.

Minä puolestani ihmettelen sitä, miksi hyvä ja tavoiteltu trendi yritetään julkisuudessa niin hanakasti kiistää. Ei sovi kriisipuheeseen tämä kehitys, ei millään.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 15.9.2013

Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan

Ulla Järvi: Vallan vahtikoirat istuvat kopeissaan – Valta piiloutuu julkisuudelta

Kansalaisia kannustetaan tekemään aloitteita ja tulemaan mukaan erilaisiin digitaalisiin osallistamisprojekteihin. Todellinen valta näyttää kuitenkin siirtyvän suurkuntiin, kabinetteihin ja kehysriihiin. Valta liukuu samalla pois myös mediajulkisuuden ulottuvilta. Samaan aikaan toimittajat harvenevat ja työn vapaus puristuu kiristyviin aikatauluihin. ”Kansan ääntä” etsitään keskustelusivuilta ja blogeista. Internetiä vahtivat toimittajat eivät pääse kabinetteihin eivätkä ehdi kaduille – vallan vahtikoirat kököttävät kopeissaan. 

Yhteiskuntapolitiikka 4/2013, Avauksia

Äiti pienenä

Mitä tiedän siitä, kun äitini oli pieni?

Enpä paljon. Vähäisiä ovat dokumentit, etenkin jos äiti sattuu syntyneen vuonna 1924, jolloin kamerat olivat vielä kovin harvassa...

Eräs serkuntyttö – äiti jo itsekin – tuli tänään kysyneeksi, mitä tiedän hänen isoisänsä ja minun äitini lapsuudesta. Ainoa asia, jonka muistan äidin kertoneen isoveljistään, oli muistikuva äidin lapsuudesta: isoveljet puolustivat häntä, kuopusta, siskojen kiusaamiselta. Isoveljet olivat myös pitkiä ja komeita, aina iloisia ja nauravia.

Totuuden nimissä on kerrottava, että nuo isoveljet taisivat kaikki hätyytellä korkeintaan 170 sentin pituutta – sieltä alhaalta päin. Mutta pikkusiskon silmissä toki kirvesmiehinä työskennelleet veljet olivat varmasti komeita. Nauravia he varmasti olivat, vaikka omien muistikuvieni mukaan monet sairaudet saivat veljien silmän pilkkeen vanhemmiten hieman haalistumaan.

Yksi vanhimmista serkuistamme kertoi, että siellä Syrjälän mäellä asuneen torppariperheen henki oli aikaan nähden lapsimielinen. Jokaisella lapsella oli oma "tinkinsä", työ, joka piti tehdä. Mutta kun tinki oli selvitetty, päästiin uimaan tai mäkeä laskemaan. Sitä iloisuuden henkeä naapurin lapset kuulemma joskus kadehtivatkin.

Jotenkin olisi mukava tuoda tuo Syrjälän henki omaankin elämään. Ettei jatkuvasti miettisi, kuinka paljon tekemistä vielä onkaan, vaan toteaisi reippaasti: Nyt teen tämän homman valmiiksi, sitten pääsen tekemään jotain kivaa!