Milloin vanha on liian vanha mediaan?

Harmaapäinen 91-vuotias mies istuu lehtikuvassa vessanpytyn päällä, ja hoitaja pukee hänelle päällyshousuja jalkaan. Kuva on sairaalan arkea, jonne on tunkeutunut valokuvaaja sanomalehdestä. Kuva julkaistaan, ja siitä nousee äläkkä. Monet moittivat kuvaa ikäihmisiä halventavaksi. Kuvasta tehdään myös kantelu Julkisen sanan neuvostoon.

Journalismin etiikkaan kantaa ottava JSN pohti vuonna 2014 tätä tapausta pitkään – ja äänestikin. Enemmistö päätyi vapauttavan kannalle todeten, ettei journalistin ohjeita yksityisyyden suojasta rikottu. Iäkäs mies oli itse antanut luvan kuvaustuokiolle juuri tuossa hetkessä; wc-pyttyä oli käytetty vain istuinapuna. Mies ei ollut dementoitunut, vaan toipumassa vakavasta sairaudesta, ja hän tiesi, mistä valokuvaamisessa on kysymys. Lehtijuttu käsitteli geriatrisen yksikön perustamista.

Mikä ihmiset sitten suututti? Millaisina ikäihmiset, seniorikansalaiset tai vanhukset pitäisi mediassa esittää? Ikuisesti toimeliaina ja terveen näköisinä?

Toimittajat ovat perimmäisten kysymysten äärellä kertoessaan vanhuudesta ja vanhoista ihmisistä. Miten heitä pitäisi kuvata ja kuvailla? Moni vanha ihminen ei missään nimessä tahdo itseään kutsuttavan vanhukseksi. Vanhenemista ja ikäpolvien suhteita tutkinut terapeutti ja tietokirjailija Marja Saarenheimo on havainnut vanhuuden jaksottuvan kolmanteen, neljänteen, jopa viidenteen ikään. Samaan aikaan nuoruus on pidentynyt, eikä keski-ikäiseksi tunnustaudu oikein kukaan.

Hohdokkainta Saarenheimon mukaan tuntuu olevan tuo kolmas ikä. Työelämän kahleista vapautuminen suo aikaa elää vihdoin omaa elämää. Suomen ensimmäinen nuorisokulttuurisukupolvi luo ihan uudennäköistä vanhuskulttuuria. Keinutuolit ja kävelykepit on heitetty nurkkaan, ja nyt salsataan, matkustellaan, harrastetaan ystävien tai lastenlasten kanssa. Moni tekee vähän töitäkin, jos itse niin tykkää. Näitä toimeliaita eläkeläisiä kohdellaan mediassakin vielä aktiivisina kansalaisina; he politikoivat, äänestävät ja ennen kaikkea kuluttavat.

Elinajanodotteen pitenemisestä ja toimintakykyisyyden paranemisesta huolimatta raihnaisuus koittaa jossain vaiheessa. Kun sodan vaurioittamat suomalaiset ovat katoamassa ja vaikeita sairauksia on hoidettu hyvin jo vuosikymmeniä, ihmisten ominaispiirteet vaikuttavat vanhuudenvaivoihin. Mutta koska vanhasta ihmisestä tulee vanhus?

Neljäs ikä alkaa jossain lähempänä kahdeksaakymmentä tai ainakin sitten, kun vaivat jo kapeuttavat elämää ja hidastavat harrastusten tahtia. Krooniset sairaudet ovat jättäneet jälkensä, ja tautien ehkäisy alkaa olla liian myöhäistä. Silloin vanhoista ihmisistä aletaan puhua julkisuudessa hoivan kohteina, kestävyysvajeen aiheuttajina ja ennen kaikkea yhtenä joukkona. Neljäs ikä kadottaa yksilön.

Sanotaan, että vanhana ihmisestä tulee lapsi taas. Mediassa ja julkisessa puheessa tämä ainakin näkyy: vanhuksista, samoin kuin lapsista ja nuoristakin, puhutaan yhtenä samankaltaisena ikäryhmänä ja ihmismassana. Vanhuksilta ja lapsilta katoaa oma ääni. Heidän asioistaan puhuvat aikuiset, joilla on virallinen asema, oikeuksia ja valtaa päättää.

Kun vanhaa miestä puetaan sairaalassa, kuka päättää, onko hoivaamisen näyttäminen julkisesti sopivaa? Onhan lohduttavaa nähdä, että meitä autetaan. 91-vuotias saa olla avuton, mutta hän ei ole kyvytön päättämään itse omasta julkisuuskuvastaan. 

       Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 26.2.16 (Korjaus alkuperäiseen tekstiin 29.2.: JSN käsitteli tapausta vuonna 2014, ei vuonna 2015)

Pyhittääkö hyvä tarkoitus piilomainonnan?

"Ikean lähipiste avaa ovensa jyväskyläläisille. Ikea yhdistää uudessa myymälässään nettikaupan ja tavaratalon parhaat puolet. Ikeassa voi tutkia ostettavia tuotteita ja tilata ne verkosta lähipisteeseen."

Näin kertoi Ylen uutinen kaupasta kesällä 2015. Aiheesta oli tehty myös uutisvideo, jonka pystyy katsomaan nettijutusta. Ainoa haastateltava oli myymälän päällikkö, joka sai estoitta kehua, miten kätevää ostaminen on uudessa mini-Ikeassa.

Ennen kaikkea: merkittävä huomioarvo ilman senttiäkään mainosrahaa! Markkinahenkisen jutun ansiosta Ikea säästi kymmeniä tuhansia euroja.

Ei olekaan ihme, että Ylen jutusta kanneltiin hyvää journalistista tapaa valvovaan Julkisen sanan neuvostoon. Journalistin ohjeissa (JO16) todetaan yksiselitteisesti: "Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava".

Jos tiedotusväline sekoittaa uutisen ja mainoksen, kuluttajan on ennen pitkää vaikea uskoa edes uutisiin. Kyse on uskottavuuden lisäksi kannattavuudesta: mainoksilla kustannetaan uutisten tekemistä, mihin pelkät tilausmaksut eivät riitä.

Vaan onko sillä väliä, saadaanko informaatio mainoksesta vai jutusta? Pääasia, että tieto liikkuu vapaasti ja saamme tietää uusista asioista ja tavaroista. Blogeissa testaillaan ja esitellään niin meikkejä, kirjoja kuin lastenvaippoja. Lehdissä julkaistaan kirja- ja elokuva-arvosteluja, ja autolehdissä testataan uusia autoja. Miksi Yle ei siis voisi tehdä juttua uudesta kaupasta?

"Yle ei ole julkaissut sisältöä mainostarkoituksessa eikä pyrkimyksenä ole ollut edistää Ikean liiketoimintaa", vastasi kanteluun Ylen uutistoiminnasta vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen.  Jääskeläisen mukaan jutun tehtävänä oli tarjota yleisölle informaatioa heidän arkeensa vaikuttavasta ajankohtaisesta aiheesta.

Aivan.

"Ikean avajaisia juhlitaan ruuan parissa, sillä piha-alueella myydään hodareita ja lihapullia ruokarekasta viikon ajan", hehkutti Yle.

  

                                                            * * *

Julkisen sanan neuvosto pui tätä juttua tammikuussa pitkään. Pyhittääkö Ylen hyvä tarkoitus mainosmaisen jutun? Vapauttavia tai langettavia jakavia JSN päätyi äänestyksen jälkeen vapauttavalle kannalle. Huolimatta mainosmaisista sävyistä juttu ei rikkonut Journalistin ohjeita. Minä ja kolme muuta neuvoston jäsentä äänestimme langettavan puolesta, sillä pidimme juttua piilomainontana.

Yle on joutunut viime vuosina yllättävän usein piilomainontasyytteiden kohteeksi ja saanut kanteluista sekä huomautuksia että vapauttavia ratkaisuja. Verovaroin toimivalla Ylellä on maakunnissa iso joukko toimittajia, jotka tekevät hyvin paikallisia uutisia. Kansalaiset saavat vastinetta rahoilleen. Samaan aikaan paikalliset lehdet kamppailevat hupenevista tulonlähteistä.

Sen vuoksi, juuri nyt, lehdistöllä ei ole varaa sekoittaa juttuja ja mainoksia. Siksi Yleltä odottaisi entistä suurempaa tarkkuutta piilomainonnan torjumiseksi. Tästäkin pitäisi keskustella nyt, kun Ylen asema ja tulevaisuus ovat taas eduskunnan työryhmässä suurennuslasin alla.

        Kirjoitus on julkaistu 21.2.16 Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla. 

Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.

Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä

"Odotushuoneessa vain kaksi potilasta, tule NYT meille päivystykseen!"

"Kirurgitaituri Vieno Skalpelli meillä vielä tämän viikon. Uskomaton tarjous sappikivien poistoon. Katso nettisivultamme video suoraan salista!"

Kun sote-alueet aloittavat toimintansa vuonna 2019, kohdistuu niihin valtava mielenkiinto ja julkisuus. Julkisuusmyönteisimmat sosiaali- ja terveydenhuollon johtajat ja julkkislääkärit keräävät mediahuomiota. Moderneimmat heistä pitävät viikottaista blogia. Sote-alueiden viestintäyksiköt twiittaavat ja whatsuppaavat aktiivisten potilaiden kanssa. Onhan käynnissä jatkuva kilpailu ennen kaikkea potilaiden, mutta myös kunnallis- ja aluehallintopoliitikkojen huomiosta.

Ne terveydenhuollon toimijat, joiden viestintäosastot ovat iskukykyisimmät, houkuttelevat suurimmat asiakasvirrat – eli keräävät voittajina suurimman rahapotin. Raha seuraa potilasta -iskulause toteutuu myös niin, että raha seuraa mediahuomiota.

Sote-alueilla järjestettävät sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan niiltä, jotka arvioidaan tehokkaimmiksi. Vaikka hoidon laadun ja vaikuttavuuden mittarit kehittyisivät kuinka objektiivisiksi ja vertailukelpoisiksi, on toimijoiden maineella ja julkisuuskuvalla tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys.

Maineenhallintatyö ja julkisuuskuvan kirkastaminen on jo aloitettu muutamissa sairaanhoitopiireissä ja sairaaloissa. Niissä hallitaan myös sosiaalisen median käyttö. Suosittelen tutustumaan vaikkapa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan facebook-sivuihin. Kanta-Hämeen keskussairaalassa tai Etelä-Pohjanmaansairaanhoitopiirissä johtajat päivittävät blogejaan useammin kuin monessa suuressa yrityksessä.

Matka vuoteen 2019 on pitkä ja kivinen siellä, missä terveyskeskuksen johtajan blogi on päivitetty edellisen kerran elokuussa ja päivystyspotilaat postailevat jonotusaikojaan sairaalan epävirallisille facebook-sivuille.

Ohituskaistaa pyyhältävät hurjaa vauhtia etenkin yksityiset yritykset. Ne ovat joutuneet kilpailemaan asiakkaista ja lääkäreistä jo kauan, joten niille viestintä ei ole "ylimääräinen pakko", vaan osa yrityksen arkea. Ei olekaan ihme, että mediakeskustelussa terveyspalveluyritysten toiminta on saatu kuulostamaan dynaamisemmalta kuin julkisten organisaatioiden.

Yksityisilläkin on silti paljon opeteltavaa: ne joutuvat sopeutumaan mediaympäristöön, jossa julkista palvelua tuottavia toimijoita vahditaan eri tavalla kuin pörssisalaisuuksilla suojattuja yrityksiä. On hyväksyttävä julkinen keskustelu rahankäytöstä, voitoista ja verojenmaksusta. Omille työntekijöillekin on sallittava sananvapaus mediassa.

Tämän sai kokea äskettäin Posti Group Oyj, joka antoi varoituksen lappilaiselle pääluottamusmiehelleen tämän mentyä lehdessä kertomaan henkilöstön näkökulmasta, mistä postinjakelun ongelmat johtuvat.

Sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto antoi asiasta lausuman, jossa muistutti Postin hoitavan lakisääteistä palvelua, jolloin sen tulee myös sietää itseensä kohdistuvaa julkista arvostelua. Kansalaisten kuuluu saada tietää, miksi posti ei kulje luvatulla tavalla. JSN:n mielestä varoituksen antaminen pääluottamusmiehelle oli sananvapauteen kohdistuva toimenpide, joka on omiaan kaventamaan kansalaisten ja median tiedonsaantimahdollisuuksia.

Kun julkinen terveydenhuolto opettelee kehumaan itseään, yksityiset terveyspalveluyritykset joutuvat kasvattamaan sietokykyään suhteessa epämukaviin kysymyksiin.

Kirjoitus on julkaistu ILMAN LINKITYKSIÄ aiemmin Suomen lääkärilehdessä 4.12. ja Potilaan lääkärilehdessä 8.12.16: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivoja-juttuja-vai-epamukavia-kysymyksia/#.Vmw4z1r6M_U.
LISÄYS 12.12.15: Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan blogissa 11.12. kommentoidaan kolumniani ja pohditaan, voiko julkisuutta hallita. Blogi linkattu kirjoitukseeni.

Klikkiotsikko saa houkuttaa, mutta ei johtaa harhaan

Julkisen sanan neuvoston kokoukset ovat aina melkoisia eettisiä maratoneja. Kanteluja tulee käsiteltäväksi laidasta laitaan – oikein helppoja niistä ovat aniharvat. Silloin kyseessä on pääsääntöisesti selvästi langettava, eli neuvosto toteaa tiedotusvälineen rikkoneen Journalistin ohjeita.
Se taas on aina ikävä ratkaisu – näin toimittajajäsenelle. Kun sitä kuitenkin tahtoisi aina luottaa, että media pysyttäytyy faktoissa ja toimii eettisesti harkiten.

Useimmat tapaukset kuitenkin vaativat pitkää pohdintaa ja monipolvista keskustelua. Lähes joka kokouksessa käy niin, että oma mielipide ratkaisussa vaihtuu omasta ensimmäisestä näkemyksestä, kun kuuntelee toisten neuvoston jäsenten näkemyksiä. Joskus taas oman perustelunsa huomaa vaikuttavan toisten jäsenten ratkaisuihin.

Neuvoston keskusteluita ei jäsenten tule ruotia julkisesti, vaikka me muutoin puolustammekin jokaisen sananvapautta – kuten tässä Postin pääluottamusmiehen sananvapautta puolustavassa lausumassa. Sananvapauteen kuuluu aina myös vastuullisuus sen käyttämisessä.

Neuvoston jäsenen omaa sananvapautta voi käyttää esimerkiksi JSN:n julkaisemalla blogipalstalla. Kynnys oman blogipostauksen tekemiseen tosin on hurjan korkea. Joka kerta miettii, onko omalla kokemuksella ja näkemyksellä yleistä arvoa. Nyt kuitenkin ratkaisin itseni likoon laittamisen puolesta. Huomasinhan, että ovat ne muutkin kyllästyneet pelkästään klikkauksia etsivään  otsikointiin.

Älä siis unohda hammastahnaa – äläkä faktoja!

Juha Sipilä, suosittelen Downton Abbeyta

Televisiodraamat suovat meille hetken paon arjesta. Samalla ne tuottavat meille ajatuksia ja tunteita, joiden kautta pystymme käsittelemään oman elämämme käänteitä ja vaikeuksia. Sadut eivät ole koskaan olleet vain viihdyttämistä varten, niissä on aina syvempi ulottuvuus.

Vai mitä, Sipilän Juha?

                                    * * *

Emme tiedä, onko  pääministeri Juha Sipilä historiallisen brittidraama Dowton Abbeyn katsoja, mutta lämpimästi neuvoisin katsomaan. Tänä syksynä sarjan fanit ovat saaneet seurata hermoja raastavaa valtataistelua paikallisen sote-alueen kyläsairaalan hallinnosta. Ja saanen huomauttaa, että kyse ei ole mistään pikkukinasta!

Tähän asti sarjassa on pystytty selviämään monista arkielämän vastoinkäymisistä: ensimmäisestä maailmansodasta, lady Maryn sänkyyn kuolleesta ulkomaalaisesta, parista vankilatuomiosta, Matthewn traagisesta auto-onnettomuudesta ja aviottomista lapsista.

Nyt kuitenkin koko kartanon ja ilmeisesti koko kylän rauhaa on rikkonut repivä riita siitä, minkä hallinnon alaisuuteen siirretään kylän oma sairaala. Ottaako sen hallintaansa läheinen kaupunginsairaala, joka on luvannut tuoda sinne uudistuksia? Vai pidetäänkö valta kartanonväen ja paikallisen omalääkärin ja sosiaalihoitajan käsissä?

Downton Abbeyn toimintaympäristö on muutoinkin muutoksen kourissa. Lady Mary on ottamassa ikääntyvältä ja stressisairauksia potevalta isältään päivittäisvastuuta kartanon johtamisesta. Lady Mary on päättänyt rakentaa kartanosta modernin yrityksen, jossa on elämisen mahdollisuus myös hänen kasvavalle pojalleen.

Tulorakenne on kuitenkin haastava, sillä vaikka henkilöstösivukulut eivät liene valtaisat, kartanossa on silti yhä huomattavan paljon henkilökuntaa. Lojaalisuus ja tuottovaatimukset taistelevat herrasväen mielissä. Alakerran väkikään ei ole yhtä alamaista kuin ennen.

Ainut, joka pitää kaikin tavoin kynsin hampain kiinni kaikesta vanhasta on isoäiti lady Violet Crawley.  Kyläsairaala näyttää muodostuneen hänelle symboliksi aatelisten vallasta. Onhan hänen perheensä aikoinaan antanut sairaalalle tontin, ja ilmeisesti kartano vastaa paljolti myös sairaalan toimintakuluista.

Jos lady Violet nyt antaisi päätösvallan piirikunnalle, antaisi  hän periksi modernisaatiolle, etäisille vallankäyttäjille ja kenties demokratialle. Ei tule kuuloonkaan! Miten jossain kaukana voitaisiin tietää, mitä hänen omat kyläläisensä tarvitsevat.

Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Isoäiti juonittelee, kiristää ja lahjoo. Hän saa kartanoon illalliselle jopa terveysministeri Neville Chamberlainin. Ikäväksi yllätykseksi konservatiiviministeri paljastuukin uudistusmieliseksi. Tosielämässä samainen Chamberlain toteutti laajan joukon yhteiskunnallisia uudistuksia Isossa-Britanniassa 1920–30-luvuilla.

                                    * * *

Dowton Abbeyssa päästäneen selvyyteen jouluun mennessä, miten sote-uudistuksen kanssa käy. Juha Sipiläkin siirsi tavoitteitaan joulukuulle. Jännityksellä seuraammekin nyt, miten Lady Violet ja Sipilä nielevät ylpeytensä ja suostuvat aina välttämättömiin kompromisseihin. Vallanhalu on sietämätöntä, mutta toki ihminen saa periaatteistaan pitää kiinni – tiettyyn rajaan saakka. Lady Violetin sanoin: "Principles are like prayers. Noble of course. But awkward at a party". Periaatteet ovat kuin rukoukset, jaloja tietenkin, mutta hankalia juhlissa".

   Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 10.11.2015

Erityisavustajan mopo karkasi

 "Kuka tarkistaisi Forssin lääkityksen?" tviittasi perussuomalainen Petteri Leino Twitter-sivullaan 1. syyskuuta.

Sivallus kohdistui Maanpuolustuskorkeakoulusta eläkkeelle jääneeseen professori Stefan Forssiin, joka Hufvudstadsbladetissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kritisoi kovin sanoin puolustusministeri Jussi Niinistön (ps) suunnittelemaa kansliapäällikkövaihdosta.

"Lääkityksellä" viitataan mielenterveysongelmiin, joten Leino halusi toden totta asettaa arvostetun tutkijan näkemykset kyseenalaisiksi.

Kärkevä kielenkäyttö on perussuomalaisten leipälaji, samoin kuin vaikeus sietää puolueeseen kohdistuvaa julkista kritiikkiä.  Puolustusministeri itse osoitti herkkänahkaisuutensa A-studiossa uhkaamalla toimittajaa uloskävelyllä.

Mutta kuka on tämä Petteri Laine? Ja onko sillä niin väliä, mitä hän sosiaalisessa mediassa puuhailee?

Petteri Leino on puolustusministeri Niinistön erityisavustaja, joka toimi aiemmin Aliupseeriliiton puheenjohtajana. Jo tuossa luottamustoimessa hän sai julkisuutta räväköistä kommenteistaan.

Some-profiilissaan Laine kuvailee itseään ihmiseksi, joka "sanoo mitä ajattelee".

Uusi Suomi -verkkolehden haastattelussa (7.9.15) Petteri Leino korosti tviittailleensa professori Forssista yksityishenkilönä: "Ne eivät ole puolustusministerin tai puolustusministeriön kommentteja, vaan minun omia henkilökohtaisia ja minä vastaan niistä. Retoriikkani on hyvin runsasta."

Näinkö voi mies erottaa roolinsa?

Ministerin erityisavustaja on määraikainen virkamies, jota koskevat useimmat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muitakin valtion virkamiehiä. Valtioneuvoston antamissa ohjeissa todetaan muun muassa, että "kaikkien virkamiesten on asemansa johdosta viranhoitonsa ulkopuolellakin käyttäydyttävä asiallisesti, asianmukaisesti ja yleisten sopivuusvaatimusten mukaisesti."

Asiallisuutta ja virkamiesetiikan noudattamista edellytetään, koska työssään erityisavustajat ovat suomalaisen vallankäytön ytimessä. Vaikka heillä ei ole virallista esittelyvaltaa, välillä he käyttävät kokouksissa ministerin puhevaltaa, mikä on omiaan hämmentämään heidän asemaansa virkakoneistossa.

                                                              * * *

Parhaillaan suomalaiseen virkamieskuntaan kohdistuu poikkeuksellisen kärjekästä julkista arvostelua.

Viime aikoina Julkisen sanan neuvostoon on tullut useita kanteluita virkamiehiltä, jotka ovat sydämistyneet saamastaan julkisuudesta. Heidän virkatyönä tekemiensä ratkaisujen perusteluja ja oikeutusta on kritisoitu mediassa, minkä jälkeen virkamies on kohdannut yksityiselämässään vihapuhetta ja jopa suoranaista uhkailua. JSN ei ole yleensä löytänyt jutuista virheitä, eikä pelkkä epämukavista asioista uutisointi riitä langettavaan tuomioon.

Julkisen keskustelun rajoja piirretään nyt uusiksi. Mitä asiattomammin virkamiehet julkisuudessa käyttäytyvät, sitä vahvempia aseita he tarjoavat kriitikoilleen.

Kun retoriikka kovenee ja rintamalinjat kiristyvät, myös poliittisesti valittujen, virkamiesvastuulla toimivien erityisavustajien pitäisi sisäistää vaatelias virkamiesetiikka. Vaitelias ei tarvitse olla, mutta on siellä Twitterissäkin delete-nappi.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 12.9.2015 (ilman internetlinkkejä)