Onko itsehoito jonkinlainen trendikäs keskustelun aihe?

Kuuntelinpa tämän perjantaisen Ajantasa-pätkän - ja olin edelleen samaa mieltä haastateltavan kanssa.

Ajantasa-haastattelu

Ei ole helppoa olla kansalainen tai toimittaja - tai viranomainen - tässä nykyisessä terveystiedon tulvassa.

WCSJ2013 is history – at home again

I´m so glad being at home again.

Five days in Helsinki were remarkable, and our Science Journalists´ 8th World Conference succeeded marvelously – but still, home sweet home!

The only difficulty is the pain of my poor legs. On wednesday night we had a traditionally dancing night on Lammassaari. I tried to dance as much as possible – and tried to teach some finnish dances, too. We also decided to collect all participants to traditional LETKAJENKKA. It´s a dance, where all dancers are in a long queue and jumps in certain order.

Poor me, of course I had to be the first one in the queue who ordered the right steps. Uh, I noticed that I - or at least my legs - are far too old to this kind of madness. And the band, Vallilan Tango, just played and played...

Until now I have used all kind of medicine (from official pharma to magic tricks). But haven´t got much help.

Of cource, the whole congress (plenaries, seminars, Science night in the forest, Gold war tram, etc) stays in my mind for long – much longer than this pain in my Ball Dancing legs!

Kotikirkonkylä tuli takaisin

”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.” Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin seinällä.

Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut. Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä perhekuvassa.

Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni, jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden aikana fb-tutuiksi.

Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä. Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.

Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.

”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.

Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä, joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä. Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.

Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?

Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain ajautunut eri polulle.

Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi, että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta. Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin. Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia muistamiseen. Tätä odotellessa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013

Villi luonto työhuoneessa

"Terapeuttista!" kommentoi työkaveri, jolle laitoin linkin kalasääksen pesäkameraan.

Ja oikeassa hän on, on kumman rauhoittavaa pitää ruudulla ajoittain auki live-kameraa, joka seuraa ERITTÄIN läheltä kalasääksen pesää Virossa.

Yksi rauhoittava elementti on yksinkertaisesti tuulen suhina ja lintujen viserrys keväisessä metsässä. Ajoittain kalasääksi-pariskunta tosin intoutuu hurjaan kriikuntaan – eikä niiden ääntä voi hyvälläkään tahdolla pitää lainkaan kauniina.

Mutta rauhoittavaa ja oudon levollista on katsella niiden kiivasta pesänrakennusta.

Munia on odotettavissa vasta viikon, parin sisällä. Ja se se vasta "levollista" katsottavaa on: se viikkokausien hautominen...

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Mediaan mahtuu vain yksi rasvainen totuus

Tammikuu on pitkä ja rasittava kuukausi, jonka poismenosta voi vain iloita. Erityisen rasittavaksi sen ovat tehneet tiedotusvälineet, jotka toitottavat tipattomuutta, laihduttamista ja alennusmyyntejä vuosi vuodelta painostavammin.

Jos joulu alkaa mediassa aina vain aiemmin, samoin käy tammikuulle. Kun jouluherkut ja kynttiläfiilistely alkavat jo marraskuussa, päästään tammikuusta varoittelemaan nykyisin jo ennen joulua. On tylsä istua joulupöydässä, josta ei saisi ottaa oikein yhtään mitään. Ainoaan sokeriherkkuun, hedelmäkakkuun, tungen niin paljon kuituja ja siemeniä, että taatusti on terveellistä, mutta hampaanväleistä kaivaa jyviä vielä loppiaisenakin.

                                                                     * * *

Olen ehdottomasti terveiden elämäntapojen kannattaja. Terveysvalistuksen tutkijana en pidä lihavuutta vain ”foucault´laisen hallinnan tuottamana kulttuurisena konstruktiona”. Liikkumattomuus ja lihavuus ovat ihmisen kaltaiselle eläimelle hyvinvoinnin uhkia. Mutta kun itsekin kamppailee kilojen kanssa, kummasti ymmärrys elämisen monimuotoisuutta kohtaan kasvaa.

Tammikuisessa mediajulkisuudessa moniarvoisuudesta ei ollut tietoakaan. Uutisissa, pääkirjoituksissa ja etenkin toimittajien kolumneissa oli vain yksi totuus: ”Suomi lihoo, sinäkin taidat olla lihava, laihduta, muuten tulet kalliiksi minulle, hoikalle”.

Olikin jännä havaita, miten tammikuun ensimmäisellä viikolla julkaistu meta-analyysi lievän lihavuuden terveyshyödyistä vaiennettiin kuoliaaksi. Journal of American Medical Association -lehdessä (Jama) julkaistu analyysi noin sadasta tutkimuksesta ja kolmesta miljoonasta ihmisestä paljasti, että kuolemanriski kohoaa vasta kun painoindeksi on yli 35 eli lihavuus on jo merkittävää. Alimmillaan kuolleisuus oli ylipainoisten eli lievästi lihavien (BMI 25–30) ryhmässä. Lääketieteellisissä tutkimuksissa korkea ja matala kuolleisuus tarkoittavat sitä, kuinka moni kuolee tutkimuksen aikana.

Suomessa, mutta myös muualla maailmassa, Jaman artikkeli ei nostattanut minkäänlaista kohua. Useimmat tiedotusvälineet jättivät uutisen kokonaan tekemättä, ja Yle siteerasi brittitutkijaa, joka kritisoi tutkimustulosta.

Itse haastattelin asiantuntijoita, jotka sanoivat, että ”onhan tämä tiedetty jo kauan, ei tässä ole mitään uutta”.  Pienestä pyöreydestä ei ole vakavia terveyshaittoja, vaan riskialttiin siitä tekee ihmisen taipumus kerryttää kiloja pikku hiljaa lisää.

Laihdutusbisnekselle – myös laihdutusjuttuja myyvälle medialle – sen sijaan on tärkeää saada mahdollisimman suuri joukko ihmisiä kokemaan itsensä lihaviksi ja pelkäämään terveytensä menettämistä. Siksi julkisuudessa kerrotaan, että ”normaalipainon” ylittää aikuisista kaksi kolmasosa miehistä ja puolet naisista. Se on paljon enemmän ostavia asiakkaita kuin joka viides, jotka meistä ovat aidosti lihavia.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2013

Saako toimittaja saikkua liian helposti?

Ylen A-talk-ohjelman (29.11.12) insertissä toimittaja kävi neljällä yksityisellä lääkäriasemalla testaamassa, miten ”helposti saa saikkua”. Hän kertoi ammattinsa ja taustansa, valitti unettomuutta ja uupuneisuutta sekä pyysi sairauslomaa. Erilaisten selvitysten jälkeen saikkua irtosi 2–8 päivää.

Toimittaja ei kertonut olevansa juttukeikalla. Lääkäriasemien ulkopuolella odotti kuvaaja, jolle toimittaja heilutteli sairauslomatodistuksiaan. Seuraavana päivänä toimittaja otti yhteyttä lääkäreihin ja pyysi kommentteja.

Lakeja ei rikottu, lääkäriä saa narrata ja potilas sai hoitoa. Silti juttu jäi kaihertamaan; pyhittikö tarkoitus keinot?

Journalistin ohjeet (JO 9) suosittavat toimittajaa kertomaan ammattinsa, mutta tavallisuudesta poikkeavia keinoja voi käyttää, jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää.

Lääkäri puolestaan vakuuttaa Lääkärinvalassa kunnioittavansa potilaansa tahtoa ja täyttävänsä velvollisuutensa ketään syrjimättä. Lääkäriliiton eettisten ohjeiden mukaan lääkärintodistuksen tulee perustua “sellaisiin tietoihin, joiden paikkansa pitävyydestä lääkäri itse on vakuuttunut”.

Toimittajien uni- ja jaksamisongelmista on tutkittua tietoa. Jopa joka neljäs nuori journalisti joutuu turvautumaan lääkkeisiin uupumuksen tai masennuksen vuoksi. A-talkin testaamilla lääkäreillä on siis ollut täysi syy luottaa potilaansa kertomukseen.

Vuonna 2006 JSN ratkaisi, että Hymyn toimittaja sai valehenkilöllisyyden turvin testata kolmessa sosiaalitoimistossa, kuinka helposti saa toimeentulotukea. Sosiaalitukien väärinkäyttö ja asiakkaiden kohtelu olivat riittävän merkittäviä asioita oikeuttamaan poikkeukselliset keinot.

Ylen juttu paljasti, että valepotilaskin sai asiallisen kohtelun, mutta sairauslomien pituudet vaihtelivat. Vastausta ei saatu työnantajaleirin herättämään huoleen aiheettomien sairauslomien yleisyydestä, mikä lienee ollut se alkuperäinen jutunteon lähtökohta.

Samaan aikaan terveydenhuoltojärjestelmä ja hyvinvointivaltio rapautuvat. Vauras suomalaismies elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä toverinsa, mutta emme tiedä miksi. Ainakin se varakas kaveri pääsee samantien vaikka neljän yksityislääkärin luo, mutta kunnan terveyskeskuksessa potilas ei aina pääse edes jonoon?

Journalistejakin tarvittaisiin mukaan tutkimaan ja selittämään murrosta, mutta harmillisesti ne jutut eivät valmistuisi päivässä tai parissa.

Kolumni on julkaistu Journalisti-lehdessä 1/2013

Mihin Ruusu katosi?

Äiti ja isä istuvat tuvassa ja juovat saikkaa. Varhainen aamutee on heidän kahdenkeskinen hetkensä ennen navettaan menoa. Herään joskus samaan aikaan ja kinuan oman kupin. Yhä useammin olen nähnyt äidin näyttävän siltä kuin hän olisi itkenyt. Nauravainen isäni istuu usein pää painuksissa.

Eletään 1970-luvun alkua. Voivuori on sana, jonka kuulen toistuvan aikuisten puheissa yhä useammin, kun käydään naapureissa kylässä. Sen sanan päälle nauretaan, mutta nauru ei minusta kuulosta iloiselta.

Eräänä päivänä näen äidin itkevän tosissaan. Pihaan on ajanut auto, johon meidän kolme lehmäämme talutetaan. Minäkin alan itkeä, kun näen Ruusun ammuvan kauhuissaan. Huudan äidille vihaisena, että Ruusu oli minun vasikkani, ei sitä saa viedä minnekään.

Muutamaa viikkoa myöhemmin meille lapsille kerrotaan, että muutamme ihan uuteen kotiin. Pellot pannaan pakettiin, kuulemme ja mietimme pikkusiskon kanssa, mitenköhän sekin onnistuu. Meistä se on hauska juttu, josta yritämme kysyä isolta veljeltä, joka puhuu aina vain vähemmän.

                                                                    * * *

Istumme toimittajaystävieni kanssa usein pohtimassa, miten meidän oikein käy. Puheemme ovat alakuloisia.

Journalismia ajetaan alas parhaillaan kovaa vauhtia joka puolella ympärillämme. Ikäisiämme toimittajia irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Lehtien mainostulot laskevat, sopeuttamistoimet ovat ymmärrettäviä, mutta keinot ovat äärimmäisen kovat.

Internetistä tuli meidän ammattikuntamme voivuori. Media paisui verkkoon, jossa sitä jaetaan ilmaiseksi. Maksumuureilla pyritään saamaan lukijoita maksamaan toimittajien ja valokuvaajien työstä, mutta ilmaisiin uutisiin tottuneiden lukijoiden on vaikea sitä ymmärtää.

”Tiedonhan pitää kulkea vapaasti!” vaatii netissä facebook-kaverini, köyhyystutkija. Yritän selittää, että journalismi on ollut yli sata vuotta työ, josta on maksettu palkkaa, joka on kertynyt tilaaja- ja ilmoitusmaksuista. Keskustelu tyrehtyy.

                                                                     * * *

Äitini sanoi aina meille tytöille, että ”Käykää koulut ja menkää pankkiin töihin, teiltä ei leipä lopu”. Kävimme koulut, mutta pankkiin emme onneksi menneet. Pankeista irtisanottiin tuhansia lamavuosina, ja irtisanomiset alalla näyttävät taas kiihtyvän.

Sisko on matkatoimistoalalla selvittänyt neljän vuoden sisällä neljät yt-neuvottelut, minä olen kokenut kahdet. Parikymppisinä emme olisi voineet uskoa, että juuri meidän alojamme kohtaa vielä alasajo.

Meidän sukupolvemme yhteinen voivuori on globalisaatio. Kylmän Pohjolan vaatteet ommellaan kuumassa Kaukoidässä. Kännykät tehdään ja myydään Aasiassa, huomenna todennäköisesti Afrikassa.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla, jossa emme pysy perässä, vaikka kuinka laskisimme palkkojamme, pidentäisimme työuriamme ja ryhtyisimme yksityisyrittäjiksi. Koko ajan yhteiskunta heittää romukoppaan osaamista ja töitä, joista ennen maksettiin, mutta jotka eivät enää kelpaakaan vaihdonvälineiksi.

Iloitsemme lapsistamme, joista yhä useampi näyttää valmistuvan hoitoalalle. Jospa heitä tarvittaisiin – aina.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 14.12.2012