Potemuksen olemus

Järvivedestä ja saunahunajasta liukas saunanlattia heilauttaa minut selälleen. Pää iskeytyy ensin penkkiin, sitten lattiaan. Vekki takaraivossa on pieni ja muistikuvat selkeät. Taju säilyy, eikä mennyt elämä ehdi pyöriä filminauhana silmien edessä.

Seuraavana päivänä pää ei ole kovin kipeä, mutta ei se myöskään käänny. Piiskaniskumainen whiplash on jäykistänyt niskan ja kaulan. Saman toteaa mökkireissun jälkeen kohtaamani työterveyslääkäri, eikä nyt auta muu kuin kipulääkkeiden kera odotella vaivan paranemista.

Totta kai menin nettiin – kaikkihan me menemme.

Terveyskirjasto antaa whiplashista perustiedot, samoin niskakipujen käypä hoito -suositus. Mutta haluan tietää muutakin kuin vamman mekanismin, tyypilliset oireet ja toteamuksen, ettei spesifejä hoitoja juurikaan ole.

Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun hoitolan opinnäytetyöt osoittautuvat kiinnostaviksi tietolähteiksi, joissa on sekä potilaskertomuksia että tutkimussitaatteja. Tuoreimman opinnäytteen tuottamaan potilasohjeeseen asti en edes pääse, vaan juutun lukemaan onnettomuustapauksia ja potilaiden kohtaloita. Vaiva voi kroonistua, jolloin oireet ovat kirjavia. "Pelko, ahdistuneisuus, opittu avuttomuus, oirekorostus sekä sairaan roolin omaksuminen on tavallista", todetaan fysioterapiaa käsittelevässä työssä.

Touché! Jo viikossa olen oppimassa avuttomaksi. Tilaan mieheltä kahvikupillisia suoraan sohvalle, pienikin kotityö tuntuu ylivoimaiselta ja ulkomaailma suorastaan uhkaavalta. Olo on oudon rikkinäinen, kuin kehostani olisi yhtäkkiä tullut helposti särkyvää lasia.

"Sairaan roolin omaksuminen" lienee käypä termi ihmiselle, joka ei millään näytä päästävän irti kipeydestään, vaikkei kliinisesti todettavaa sairautta enää olisikaan.

Terveysviestinnän tutkija Sinikka Torkkola puhuu potemuksesta. Sana yhdistää lääketieteellisen sairauden ja henkilökohtaisen kokemuksen. Moni potee verenpainetautia, vaikkei se tuota hänelle mitään tuntemuksia tai koettuja vaivoja, ja ainoat merkit sairaudesta ovat mittarilukema ja lääkeresepti.

Moni kipukroonikko puolestaan päätyy selittämään rajuja tuntemuksiaan aina uudelleen, koska niitä ei havaita hienoillakaan laitteilla.Tutkimusten mukaan esimerkiksi migreenipotilas joutuu turvautumaan keskimäärin kuusi kertaa terveydenhuollon palveluihin ennen kuin hän saa oikean diagnoosin.

Oikeudessa taistellaan jatkuvasti korvauksista ja eläkkeistä, joita hakevat ihmiset kokevat itsensä sairaiksi, mutta eivät millään pysty osoittamaan sitä yksiselitteisesti. Aivovammojen diagnooseista kiistellään parhaillaan Suomessa. Myös ympäristöherkkyydet, erilaiset väsymysoireyhtymät, kilpirauhasen sairaudet tai miesten menopaussi synnyttävät voimakkaita tunteita ja näkemyseroja niin lääkäreiden kuin kansalaisten parissa. Koetut ja mitattavissa olevat oireet eivät ole yhteneväiset, eikä potemus olekaan yksinkertainen asia.

Tiedotusvälineet mainitaan usein syypäiksi jonkin sairausilmiön nousemiseen. Oikeus tietoon on perusoikeus, mutta luonnollisesti media sanoittaa sairauksia ja potemusta myös silloin, kun ihminen vain etsii nimeä epämääräiselle pahalle ololleen.

Pelkkä faktatieto harvoin riittää meille. Jaettu kokemus tuo kummasti lohtua, vaikka vain median välityksellä.

Oman onnettomuuteni jälkeen halusin erityisesti tietoa siitä, milloin pitää oikeasti huolestua. Millaisten oireiden ilmaantuessa on syytä hakeutua välittömästi hoitoon eikä vain kuulostella. Sellaista tietoa en netistä löytänyt. Rauhoittavat vastaukset löytyivät vasta  elävältä ammattilaiselta työterveysasemalta.

                        Tämä kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden kolumni-palstalla 18.8.2017

Voiko savimaahan rakastua?

"Essää sil lappiol tääl mittä jälkke saa!"

Naapuripalstanpitäjän tuomio on tyly. Hän nojaa tuliterään jyrsijäänsä ja päivittelee yrityksiäni nakertaa käsipelillä tiilenkovaan maahan edes pientä koloa, johon voisi jotain istuttaa.

Eletään kevättä 1987 Salon kaupungin vuokrapalstalla. Olen muuttanut kaupunkiin Pellosta syystalvella ja otan nyt tuntumaa peltoihin, jollaisia en ole kokenut sen kummemmin Lapissa kuin kotiseudullani Keski-Suomessa. Palstan olen vuokrannut hyvässä uskossa; kaupungilta kerrottiin palstojen olevan kynnettyjä ja tarvitsevan vain "pientä muokkausta".

Salonseutulaisesta mielenlaadusta voisin sanoa samaa. Pääsiäisen alla olen juttukeikalla paikallisessa leipomossa, jossa paistetaan mämmiä. Oikein kuvareportaasi oli tilattu toimituksen aamupalaverissa.

"Täsä se kiehuu ja koht laiteta uuni", toteaa leipurimies. Muuta hän ei pukahda. Ei tarvitse, koska näkeehän toimittajatyttö itsekin. Kierroksen jälkeen kokoonnutaan kahville, jossa pomot porisevat useamman lauseen verran, mutta reportaasista saisi tuskin kuvatekstiä pidempää. Yritän puhuttaa miekkosia ja raotan epätoivossani jopa omaa taustaani. Nyt tokaisee yksi miehistä: "Kyl mää suu nyt ymmärrä, sää ole Keski-Suomest, emäntäki o siält!" Jännitys laukeaa silminnähden, toimittajatyttö ei olekaan sairaalloinen hölöttäjä, hän vain sattuu olemaan puheliaasta osasta Suomea.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla – ennen sosiaalista mediaa – eletään sosiaalista elämää, ja työkavereiden kanssa vietetään vapaa-aikaa jopa baareissa. Pikku hiljaa löydän omat verkostoni ja sinkkunaiselle Salo näyttäytyy jopa vilkkaana pikkukaupunkina.

Aikana ennen facebookia avaudun joskus lehtikolumneissa – ravistellen luutuneita ajatusmalleja, kuten nuoren toimittajan kuuluu. Kirjoitan, miten yllätysvieraiden kanssa tärkeämpää on yhdessäolo kuin hienot tarjoilut. Olihan minulla aina sulhaspiirakoita pakastimessa.

Eräs lukija pahastuu ja kirjoittaa yleisönosastoon, miten kauhistuttavia neuvoja lehdessä jaellaan, kun vaan pakasteita tarjotaan. Täällä vieraanvaraisuus on pyhä asia.

Kesemmällä keskellä Salon toria törmään työkaveriin, joka katsoo silmiin erityisellä tavalla. Tajuan, että se on menoa nyt. Kolme kuukautta myöhemmin mieskin tajuaa sen.

Se puutarhapalstani jäi kertakäynnille. Harmistuin, kun naljaileva naapuri ei edes tarjonnut apuja. Myöhemmin opin, ettei kerrasta kannata pahastua. Olisi vain pitänyt sinnikkäästi raapia niitä tiiliskiviä, niin naapuri olisi uskonut, että olen tosissani. Täällä päin Suomea ihmiset pitää vakuuttaa omasta tahtotilasta, ja taatusti autetaan.

Siksi jo kolmekymmentä vuotta näillä savimailla!

                       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 21.4.2017

Änkyröitä ja asiantuntijoita

"Kuuluisuus ...ei tarkoita asiantuntijuutta" lukee Juha Hulmin Lihastohtori-blogin kuvassa. Alaston, bodattu miesvartalo ja salaattikulho antavat lisäpotkua ironiseen viestiin. Pelkästään salaattia syömällä ei rakennu "eightback", eikä esiintyminen television aamustudiossa taio sinusta hetkessä ravitsemusgurua.

Liikuntatieteiden tohtori, akatemiatutkija Juha Hulmi jakaa näyttöön perustuvaa tietoa paitsi treenistä ja lihaksista, myös terveydestä ja ravitsemuksesta – mukana on vierailevia asiantuntijoita. Hänen "lihasten ilosanomaa" jakava bloginsa on yksi suosituimmista ja pitkäikäisimmistä terveysaiheisista blogeista. Suosio todistaa, että kiinnostavasti kirjoitetulla ja huumorin sävyttämällä asiatiedolla on aina kysyntää.

Verkossa on toki suosittuja ja kuuluisia bloggareita, joiden asiantuntijuus – kauniisti sanottuna – antaa vielä odottaa itseään. Päällisin puolin heitä on joskus vaikea erottaa todellisista asiantuntijoista, ja tästä syystä tiedemaailmassa liian usein leimataan kaikki bloggarit helppoheikeiksi. Tieteen yleistajuistaminen ei kerrytä julkaisupisteitä, joten se on yhä maailmanparantajien puuhaa.

Faktan ja huuhaan erottamiseen on kuitenkin tartuttu, ja professori Juhani Knuutin aloitteesta perustettuun Antidootti-portaaliin ollaan kokoamassa luotettavia terveysaiheisia blogeja. Lähtökohtana on tutkittu tieto, mutta aiheiden käsittelytapa on vapaa, kunhan lukija voi erottaa tiedon ja mielipiteet, ja kirjoittajien sidonnaisuudet tulevat ilmi. Itsekin olen haaveillut Sydän-merkin kaltaisesta sertifikaatista, jonka laajasti koottu asiantuntijaraati myöntäisi sellaisille sivustoille, jotka täyttävät tietyt yhteisesti sovitut, tietopohjaisen aineiston tunnusmerkit.

Yhdysvaltain tieteenedistämisseuran tapahtumassa helmikuussa puhunut tieteenhistorian professori Naomi Oreskes painotti, etteivät pelkät faktat enää puhu puolestaan, vaan tieteentekijöiden on laitettava itsensä likoon ja astuttava rohkeammin julkisuuteen puolustamaan tieteellistä maailmankuvaa. Tiedeviikon aikana oli aistittavissa hämmennys, jopa suoranainen hätäännys presidentti Donald Trumpin politiikkaa kohtaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen, tiedotusvälineiden aseman horjuttaminen ja tutkijoiden vapaan liikkuvuuden rajoittaminen nähtiin merkkeinä tiedepolitiikan muutoksista.

Helppoa persoonansa ja asiantuntijuutensa likoon laittaminen ei nykyisessä sosiaalisen median keskusteluilmapiirissä kuitenkaan ole. Väittelyt eivät aina pysy poissa henkilökohtaisuuksista, ja ajoittain puolin ja toisin innostutaan ja provosoidutaan turhan koville kierroksille.

Aito vuorovaikutus yleisön kanssa on bloggaajan menestyksen salaisuus. Innostuneisuuskaan ei ole pahasta, mutta lukijoiden väheksyminen pilaa asiantuntijan mahdollisuudet nousta someraivon yläpuolelle. Asiattoman palautteen tulvalta voi välttyä vain pysymällä sinnikkästi asialinjalla ja pyrkimällä kommentoimaan bloginsa keskusteluja kiihkottomasti ja menemättä henkilökohtaisuuksiin. Onhan usein paras nukkua yön yli ennen kuin painaa lähetä-nappulaa.

Herkkänahkainen ei parane olla. Silti kieltämättä "kosketti", kun huomasin sijoittuneeni erään blogin julistamassa Vuoden änkyrä -äänestyksessä kuuden eniten ääniä saaneen joukkoon. Tosin olin saanut vain yhden äänen, mutta tässä some-scenessä minut siis noteraattiin ihmisenä, joka "kieltäytyy näkemästä täydentävän tutkimustiedon mahdollisia hyötyjä ja väittää perustavansa näkemyksensä nimenomaan tieteeseen... ja pitää nykytieteen käsitystä ehdottoman oikeana".

Sanapari "täydentävä tutkimustieto" paljastaa äänestyksen promoottorit, ja useiden lääkärien ja lääkäriyhdistysten änkyröiksi nimeäminen kertoo määritelmän kriteereistä. Kun puolueettomuuteen pyrkivänä toimittajana päätyy tällaiselle listalle, joutuu nöyrtymään ja hyväksymään sosiaalisen median lait: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.

                      Kirjoitus on julkaistu Suomen Lääkärilehden kolumnipalstalla 31.3.2017.

Terveys-Hymy ei hyydy

Hymy-lehden paljon luettu liite, Terveys-Hymy, sai tammikuussa Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen piilomainonnasta ja kritiikittömästä suhtautumisesta tietolähteisiin. Koska Terveys-Hymystä oli annettu lausuma jo vuonna 2004, neuvosto päätyi antamaan vakavan huomautuksen.

Kantelu oli kohdistunut Terveys-Hymyn numeroon 10/2016. Sekä kantelijan että neuvoston mukaan lehden jutut olivat kritiikittömiä ja mainosmaisia käsitellessään itsehoitotuotteita ainoastaan positiivisten käyttäjäkokemusten kautta. 

Neuvosto totesi, että lehdessä julkaistuilla jutuilla ja mainoksilla oli selvä yhteys: "Lähes kaikista Terveys-Hymyssä 10/2016 mainostetuista tuotteista oli juttu joko edeltävässä tai seuraavassa Terveys-Hymyn numerossa. Piilomainontaan viittaa myös se, että sama henkilö vastaa juttujen kirjoittamisesta ja ilmoitusten myynnistä."

Olen nyt JSN-kauteni (2014–2016) päätyttyä jaksanut kahvipöydissä ja viestintäluennoilla vakuuttaa, että langettava päätös on toimittajalle aina kova paikka. 

Kun nyt olen valmistellut taas esitelmää ja yhtä blogi-tekstiä, tartuin Terveys-Hymyyn ja rupesin lukemaan sen uusia ja vanhoja juttuja. Vaikka nettisivuilla ei pahemmin mainoksia olekaan, löytyi ensi katsomalta asetelma, jossa vierekkäin asettuvat "nätisti" havupuu-uutejuoma ja sen uskomattomasta tehosta kertova juttu.

Ylläoleva juttu on ilmestynyt JSN:n päätöksen jälkeen. Mikään ei ole siis muuttunut!

No, jospa ei oltu vielä ehditty korjata konseptia...

Tuoreimmat jutut tuovat ilmi karun totuuden. Mitään korjausliikettä on tuskin odotettavissa. 9. helmikuuta 2017 päivätyssä jutussa Ritva Salminen kehuu oman luontaistuotekauppansa myymää valmistetta, joka pienensi hänen suonikohjunsa. Kauppa on mainittu oikein kunnolla, nettiosoitetta myöten.

Minkä Evira kieltää, sen Otavamedia sallii?

Terveys-Hymyä julkaisee Otavamedia. Miettimään jäin, eikö Julkisen sanan neuvostoa arvosteta enää sielläkään?

Toisaalta Terveys-Hymyn toiminta on sallittu niin kauan, että piilomainontaa ilmeisesti katsotaan konsernissa läpi sormien. Mielenkiintoista onkin, että Otavamedia sallii sen, minkä elintarvikkeiden turvallisuutta vahtiva Evira kieltää.

JSN:n käsittelemässä kantelussa yhtenä juttuna on mukana artikkeli, jossa kantelijan mukaan mainostetaan Regulat-nimistä luontaistuotetta. Terveys-Hymyn jutuillehan on ominaista, että jutussa on mainittu vain yksi tuote kauppanimeltään. Päätoimittaja Mika Lahtosen vastauksessa JSN:lle todettiin, että kommentit ovat sensuroimattomia ja perustuvat haastateltavan omiin kokemuksiin. Toimittaja tai lehti ei siis ikään kuin määrittele, ovatko väitteet totta vai eivät.

Erityisen mielenkiintoiseksi tuon Regulat-jutun tekee se, että Evira oli antanut kesällä 2016 Harmonia Life Oy:lle markkinointikiellon koskien sen myymää Regulat-valmistetta. Markkinointikiellossa luetellaan erikseen yhtiön tuottamia markkinointimateriaaleja ja esitteitä.

Terveys-Hymyn journalismiin ei Evirakaan voi vaikuttaa, sillä Regulat-tuote saa tuhansien merkkien pituisen ilmaisen mainoksen Terveys-Hymyssä jutussa "Moni vaiva johtuu entsyymien puutteesta”. Juttu on julkaistu Terveys-Hymyn verkkosivuilla 19. lokakuuta 2016. Jutussa haastateltu "kokemusasiantuntija" on luontaistuotteiden myyjä.

Lähetin sähköpostin Otavamedian perhelehtien julkaisujohtajalle ja kysyin, mitä me toiset toimittajat voimme vastata median yleisölle, joka miettii, onko Julkisen sanan neuvoston päätöksillä mitään vaikutusta. Tähän asti olen itse luottanut, että ON.

Toivon mukaan minulle myös vastataan.

Ihminen median kohteena

Tuskin olemme koskaan ennen ihmiskunnan historiassa eläneet näin mediakeskeistä aikaa. Ympäri vuorokauden läpi vuoden tiedotusvälineet raportoivat sodasta, rauhasta, rakkaudesta, vihasta, juonitteluista ja hyvistä sekä pahoista teoista.

Media tuottaa meille jatkuvia aistiärsykkeitä, joihin reagoimme eri tavoin. Maailman lasten kärsimykset tuntuvat huomattavasti pahemmalta kuin aikuisten sotilaiden kohtalot. Tunnemme myötätuntoa hädänalaisia viattomia kohtaan niin voimakkaasti, että kyyneleet nousevat silmiin.

Laumaeläimen vaistoilla havainnoimme toisten ihmisten mielentilaa ja käyttäytymistä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Myötätunto vähenee, mitä ylempänä sosiaalisessa hierarkiassa hädänalainen ihminen on. Mukaan tulee kateuden kirvoittamaa vahingoniloa ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta kumpuavaa "siitäs sait"-hyrinää.

Ihminen on yhä psyyken rakenteiltaan lähempänä luolamiestä kuin teknoaikakauden superälyä, joka suodattaa informaation ja toimii ohjelmoidusti. Elävää ihmistä sattuu, kun häntä lyödään – fyysisesti tai henkisesti.

Kielteisen mediahuomion kohteeksi joutuminen on kova paikka. Nykyisin niin voi käydä tavalliselle virkamiehelle siinä missä poliitikollekin, niin opettajalle kuin missille. Toiset meistä hinkuvat julkisuuteen, toiset tahtovat vain elellä hiljaisesti. Joihinkin ammatteihin julkisuus kuuluu väistämättä.

Me reagoimme luonteemme mukaisesti vaikeisiin tilanteisiin, mutta useimmille uhatuksi tuleminen johtaa nopeaan reagointiin. Alkukantaisen reaktion sanotaan arkikielessä tulevan selkäytimestä, mutta käyttäytymisen takana ovat aivot ja kehon monimutkainen säätelyjärjestelmä.

Pääministeri Juha Sipilän käyttäytyminen häntä koskevassa esteellisyys-epäilyssä on ollut tavallisen ihmisen reagointia uhkaavassa tilanteessa. Sipilä puolustaa alfauroksen lailla reviriään ja laumaansa, tarvitsi lauma suojelua tai ei. Tutussa yhteisössä aina arvostettu ihminen ei ole oppinut tunnistamaan omia reagointitapojaan uhkaavissa tilanteissa. Suoraan bisnesmaailmasta pääministeriksi nousseella Sipilällä ei ole kokemusta itselleen epämiellyttävän mediajulkisuuden hoitamisesta.

Viime päivien tapahtumat Sipilän ja Yleisradion liepeillä ovat saaneet suomalaiset keskustelemaan mediaetiikasta yhtä vilkkaasti kuin takavuosien pääministerin lautakasat ja nettityttöystävät tai ministerin tekstiviestit erotiikka-ammattilaiselle.

Erona on kuitenkin sosiaalisen median äärimmäisen voimakas mukanaolo tässä tuoreimmassa mediakohussa. Se sama sormi, joka liikahtaa lahjoittamaan rahaa pienelle sodan uhrille, liikahtaa yhtä hereästi kirjoittamaan ilkeän kommentin mediasodankäynnissä.

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 3.12.2016

Negatiivinen mainos – positiivinen bisnes?

Terveyspalveluja tuottavan Mehiläisen mainoskampanja "Hammasvarteista" jatkuu nyt myös some-kampanjana.
Mainoksen tavoite on siis "herättää keskustelua hinnoista" – ei irvailla naishammashoitajille tai resupekkahammaslääkäreille pienillä vastaanotoilla. Näin vastasi Mehiläinen aiempaan blogikirjoitukseeni, mistä heille kiitos.
Mainos on herättänyt paljon harmistuneita ja suuttuneita kommentteja myös Mehiläisen omilla facebook-sivuilla. Mainos nähdän seksistisenä ja pienempiä vastaanottoja pilkkaavana. Sinnikkäästi Mehiläinen sitä keskusteluketjuissa kuitenkin jaksaa puolustaa.
Mainosten tavoitehan on jättää ihmiseen jokin jälki; herättää tunteita. Ärsyyntyneisyys on sekin tunne. 
Harri Jalonen ja Laura Heinonen kirjoittavat tänä vuonna ilmestyneessä Negatiiviset tunteet, positiivinen bisnes - kirjassa tutkimuksiin perustuen, miten tärkeää yritysten on osata suhtautua negatiiviseen julkisuuteen. 
Viime vuonna toinen iso terveyspalveluyritys, Pihlajalinna, karahti ikävään mediajulkisuuteen johtajansa esiintymisellä, joka koettiin seksistiseksi. Pihlajalinna pyysi julkisesti anteeksi.
Mehiläisen fb-sivuilla vastataan kaikkiin kommentteihin ja kysymyksiin – myös niihin inhottaviin ja epämääräisiin syytöksiin.
"Yksi tärkeimmistä asioista on sen ymmärtäminen, että sosiaalinen media ei ole yksi uusi väline yritysten markkinointiarsenaalissa. Televisio-, printti- ja muista markkinointikanavista poiketen sosiaalisen median voima perustuu vuorovaikutteisuuteen", kirjoittavat Jalonen ja Heino.

Niin paljon kuin arvostankin Mehiläisen osaamista ja henkilöresursseihin panostamista sosiaalisessa mediassa, jään kuitenkin miettimään pienten terveyspalveluyritysten mahdollisuuksia. Niillä ei ole mitään jakoa mielikuvamarkkinoinnissa, koska pienillä vastaanotoilla ei voida roikkua somessa vastailemassa asiakkaiden postauksiin.
Some-sodassa Goljat voittaa Daavidin.

Käykö nauru aseesta?

Istun kokouksessa, jossa puheenjohtajaksi valitaan mies – ja varapuheenjohtajaksi toinen mies. Ryhmän naisten katseet kohtaavat: jälleen kerran kävi näin.

Mietin, miten nopea pitäisi olla, jotta ehtisi edes ehdottamaan naista tärkeille paikoille. Keskenään tutuilta kavereilta se käy niin itsestäänselvästi. Mies ehdottaa miestä.

Ehdottamalla tuossa tilanteessa naista olisin antanut ymmärtää, ettei ehdotettu mies ole pätevä tai kelvollinen. Siitähän ei ole kyse, vaan sukupuolten tasa-arvon toteutumisesta arjessa eikä vain juhlapuheissa.

Itse toimin useimmiten toimittaja- ja viestintäalan piireissä, joissa naiset ovat nousseet ammattikunnan enemmistöön kymmenkunta vuotta sitten. On kuitenkin kestänyt pitkään, että naiset ovat päässeet muuallekin kuin naistenlehtien päätoimittajiksi. Esimerkiksi Journalistiliittoon valittiin ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja vasta pari vuotta sitten. Sanomalehtien päätoimittajien ehdoton valtaenemmistö on yhä miehiä.

Media-alan digivallankumous ja taloudellinen murros ovat jollain merkillisellä tavalla siivittäneet naisten mahdollisuuksia päästä johtoasemiin.

Naisten usein parempi koulutus, monialaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat nyt kysyttyä pääomaa. En tarkoita, että ominaisuudet kytkeytyisivät sukupuoleen, mutta näitä piirteitä parhaillaan korostetaan viestintäalan uusien johtajien nimitysuutisissa. Johtajanpaikkoja odotellessaan naiset ovat ehtineet suorittaa tutkintoja, vaihdella työpaikkoja ja kokeilla erilaisia tehtäviä.

Kun ura ei etene perinteisen suoraviivaisesti tulee kokeilluksi kaikenlaista. Tiedeyhteisössä on toisin: siellä ei monialaisuus ole välttämättä valtti.

Tein 2010-luvun alussa Lääkärilehteen pariin otteeseen selvityksiä naislääkäreiden etenemismahdollisuuksista. Lasikatto tuli vastaan professorinimityksissä. Lääketieteilijät komeilivat miesvoittoisimpien professorikuntien kärjessä. Juttujen haastattelut eivät sujuneet perinteisen leppoisissa merkeissä. Kestäviä perusteita uusienkin nimitysten miesylivallalle ei ollut ihan helppo löytää.

Helsingin yliopiston aiempaan toimintaan otti kantaa Tasa-arvovaltuutetun toimistokin. Päivänvalo on myrkkyä epäkohdille. Monelta eri suunnalta tullut paine on pakottanut muuttamaan epätasa-arvoa suosivia menettelytapoja kaikilla yhteiskunnan aloilla. Silti tasa-arvonäkökulmaa olisi pidettävä esillä jatkuvasti – vaikka ärsytyskynnys ylittyisi.

All male panel -kampanja sosiaalisessa mediassa on ärsyttänyt monia, mutta tuonut samalla julkisesti naurunalaisiksi pelkästään miehistä koottuja työryhmiä, hallituksia, paneelikeskusteluita ja muita kokoonpanoja. Nauru on voimakas ase – niin voimakas, että sen käyttöä on erityisesti harkittava. Erotamme nimittäin ivanaurun hyväntahtoisesta yhteisöllisestä naurusta jo varhain lapsuudessa.

En erityisesti pidä siitä, että julkisesti nauretaan millekään ihmisryhmälle. Joukossa tyhmyys tiivistyy – niin miesten kuin naisten joukossa.

Yhdessä nauraminen oman toiminnan tyhmyyksille tai outouksille on sen sijaan tervehdyttävää. "Hupsista, meinattiin unohtaa tasa-arvo!"

Tasa-arvo ei toteudu itsestään – yhdessäkään kokouksessa.

             Kirjoitus on julkaistu Suomen lääkärilehden kolumnipalstalla 9.9.2016.