Nuori nainen ja vanha Kekkonen

Uutuuskirja kuvaa nuoren toimittajan ja vanhan presidentti Kekkosen suhdetta – mutta myös 1970-lukua.

Toimittaja-tietokirjailija Maarit Huovisen kirja Tyttö ja nauhuri (WSOY) ilmestyi tiistaina mediajulkisuuden saattelemana. Huovinen on halunnut käyttää kirjailijanimenä tyttönimeään Tyrkkö, koska nojaa kirjassaan nuoruutensa päiväkirjoihin ja silloin kirjoittamiinsa lehtijuttuihin.

Maarit Tyrkön kirja on paljon muutakin kuin vain muistelua suhteesta vanhenevaan presidentti Urho Kaleva Kekkoseen. Ennakkomarkkinointi ja julkisuus kirjan ympärillä on kuitenkin keskittynyt niihin sivuihin, joissa Tyrkkö kirjoittaa kohtaamisistaan Kekkosen kanssa. Se on ymmärrettävää, koska Kekkosella oli myös maine karismaattisena naistenmiehenä.

Kirjassa on kuitenkin monta kerrosta, joista yksi on 1970-luvun mediamaailma ja naistoimittajan uran rakentuminen.

PR-emäntänä toimineen Maarit Tyrkön toimittajanura käynnistyi 24-vuotiaana Wihuri-yhtymän henkilöstölehdessä ja laajeni Suomen Kuvalehden avustamiseen. Jo pari vuotta myöhemmin 1974 hänet pyydettiin lehteen vakituiseksi. Tyrkkö oli toimittajavanhempien ainoa lapsi ja kasvanut kirjoittamisen ja median maailmassa, vaikka jäikin aluksi lääkäri-isoäitinsä hoiviin vanhempien erotessa. Hän kertoo olleensa vahvojen naisten kasvattama tyttö, jolle isä jäi hyvin etäiseksi.

Yritteliäisyyttä nuorelta naiselta ei ainakaan puuttunut. Hän puhui itsensä tuon ajan julkkisten pakeille, sai haastatteluita liikemiehiltä ja vuorineuvoksilta ja tarjosi rohkeasti New Yorkin matkapäiväkirjansa Suomen Kuvalehdelle.

Maarit Tyrkkö oli simpsakka ja rohkea, avoin ja hyväkäytöksinen, joten hän tuli toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Se on avu toimittajan työssä, joka vaatii oman persoonansa mukaanottoa. Hän ei peittele eikä häpeile sitä, että näiden ominaisuuksiensa vuoksi hänelle aukeni monia ovia, jotka saattoivat olla kyynisemmille toimittajatyypeille sulkeutuneita.

Kenties PR-tausta vaikutti hänen toimintaansa, tai sitten aika vain oli toinen. Nykytoimittajat eivät juuri lähettele haastateltavilleen kukkia jälkeenpäin, eivät muista kiitoskortteja eivätkä hevin heittäydy haastateltaviensa ystäviksi.

Tyttö ja nauhuri vuoteen vierellä

Tyrkön muistelmissa Kekkonen on ikämies; heidän kohdatessaan jo 74-vuotias. Ensi tapaamisen jälkeen Sylvi Kekkonen kuolee pitkään sairastettuaan. Tyrkkö itse on tuolloin vasta 26-vuotias nuori nainen, joka nuoruusaikaisen kihlauksen purkauduttua päätti elää vapaana ja keskittyä uraansa.

Hänet lähetetään Suomen Kuvalehdestä haastattelemaan presidentti Kekkosta, joka on sairaalassa toipumassa eturauhasleikkauksesta. Aihe on arka, mutta Kekkonen on päättänyt antaa haastattelun, koska hänen terveydentilastaan on käyty spekulaatioita. Myös henkilääkäriä haastatellaan, koska halutaan kertoa ihmisille eturauhasen liikakasvusta ja sen hoidosta.

Maarit Tyrkön kirjassa on lehtijuttu, jossa Kekkonen kuvailee vanhenevan miehen virtsaamisvaivoja ällistyttävän avoimesti. Kyseessä oli kuitenkin sairaus, joka monella tapaa iskee miehisyyden ytimeen. Kuin varmemmaksi vakuudeksi, Tyrkkö saa Kekkoselta haastattelun yhteydessä kuntotestin tulokset, joiden mukaan Kekkonen on muutoin nelikymppisen miehen terässä.

Tästä intiimistä hetkestä alkaa erikoinen ystävyys, joka puhututti aikalaisia. Maarit Tyrkkö oli tekemisissä Kekkosen kanssa niin toimittajana, kirjailijana, epävirallisena sihteerinä, kalastuskaverina kuin nuorena ystävättärenä. Kirjan lukija jää väistämättä miettimään, miten suhteen kumpikaan osapuoli pystyi näitä moninaisia rooleja käsittelemään. Kekkonen saattoi ärhennellä toimittaja Tyrkölle, mutta lähettää tälle samaan aikaan suorasukaisen ikävöiviä kirjeitä: ”Jumalauta. Minulla ei kai koskaan ollut ketään niin ikävä kuin Sinua tänään”.

Kekkonen on ajoittain tuskallisen tietoinen ikäerosta ja omasta vanhenemisestaan. Äänikirjeessä Maarit Tyrkölle hän sanoo: ”Mutta jos jossain vaiheessa katsot, että minä tulen rasittavaksi ja hankalaksi ja tuotan sinulle harmia ja mielipahaa, sano suoraan. Minun on silloin pakko lähteä kyykkimään”.

Kekkonen toiveineen ja vaateineen täyttää nuoren toimittajan arkea, mutta hän kokee, että on etuoikeutettua saada olla ystävä ja mielitietty karismaattiselle miehelle. Maarit Tyrkkö kuvailee kirjassaan myös niitä ajatuksia, joita ikäero herätti hänessä tuolloin. Hän koki, että ikäero on pikemminkin etu ja turva. ”Arvostimme toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut”.

Vaikka Kekkosen ja tuon ajan muistavia lukijoita on yhä paljon, voi kysyä, mitä annettavaa kirjalla on tässä ajassamme. Onhan se vain yhden ihmisen kokemusta, mikrohistoriaa, jossa tuon ajan julkkisnimiä vilahtelee ajoittain turhan hengästyttävään tahtiin. Kirjaa tekee mieli puolustaa erityisesti tässä ajassa, jossa erilaisista rakkauksista ja ylipäänsä erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Tässäkin rakkaudessa on omat sävynsä, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla kerrotuiksi.

Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäinen osa päättyy uuteen vuoteen 1976. Lisää on luvassa.

            Artikkeli on julkaistu Salon Seudun Sanomien kulttuurisivulla. 

Hengenvaarallinen sää

Sää saa aikaan arvaamattoman vaarallisia tapahtumia. Erityisen turvatonta on näin kesäisin: ”Sää muuttuu kesäiseksi – Varoitus ukkoskuuroista”, varoitti iltapäivälehti alkukesästä. Jos ei ollut kesäistä, oli ankeaa: ”Sää on edelleen synkkää – Näille alueille sadevaroitus”. Parhaillaan on pelättävä hellettä. Ylen mukaan sää voi jopa tappaa: ”Helle vaikuttaa kuolleisuuteen – suomalainen voi parhaiten viileämmässä”.

Onneksi koittaa syksy. Tosin me kaikki tiedämme syksysäiden vaarat: ”Hirmumyrsky rynnii kohti Suomea”, uhkasi iltauutiset viime vuonna. ”Rankkasateista varoitus – Pikkutulvat tänään mahdollisia”, kertoi samaan aikaan aamun sanomalehti. Aina ei kannata uskoa omia silmiä, vaan luottaa asiantuntijaan. ”Metereologi: Myrsky voi saada katot lentämään”. Hui!

                                                                       * * *

Sääuutisia seuratessa tekisi todellakin mieli pysytellä vallan sisällä. Milloin säästä tuli näin vaarallinen?

Joskus 2000-luvulla se tapahtui – kehkeytyi salakavalasti kuin matalapaine Fennoskandiassa. Aiemmin mediassa päiviteltiin myrskyn tuhoja vasta jälkikäteen. Sitten kasvoi vaatimus, että Ilmatieteen laitoksen on varoitettava meitä etukäteen. Ilmatieteen laitos reagoi nopeasti, ja varoitustiedotus käynnistettiin. Etenkin iltapäivälehdet havaitsivat sääjuttujen myyvän, joten juttuja alkoi olla yhä enemmän. Materiaaliakin riitti, kun poikkeuksellisten säiden varoitukset tuottivat valmiiksi pelottavia otsikoita.

Pian syntyi kokonaisia verkkosivustoja varoittamaan poikkeussäistä. Meteoalarm on eurooppalainen verkkosivusto, joka tiedottaa – myös suomeksi – vaarallisista sääolosuhteista eri puolilla Eurooppaa. Vihreä merkkiväri kertoo leppoisasta säästä, punainen väri vaarasta: “Punainen vaarataso kuvaa hyvin vaarallista säätä. Sekä aineellisia että henkilövahinkoja on odotettavissa jopa laajalla alueella”. Ihmisten on seurattava tiedotusvälineitä viranomaistiedotteiden varalta.

Ilmastonmuutos on jatkuvaa, ja olemme vaiheessa, jossa voimakkaita sääilmiöitä esiintyy myös meillä perusviileässä Pohjolassa. Jos ajoittain onkin rauhallista, tuo media Aasian tsunamit tai Karibian hirmumyrskyt kotisohvillemme nopeasti ja kattavasti. Maapallo ikään kuin kutistuu koko ajan.

Tässä pirstalaisessa ajassa harva asia on meille enää yhteistä. Sää on tärkeä yhdistävä puheenaihe, joka ruokkii yhteisöllisyyttä. Yhdessä pelkääminen on medialle tärkeä myyntivaltti.

                                                                         * * *

             

Säästä ei kuitenkaan riitä joka päivälle. Tarvitaan muita luonnonilmiöitä, sopivasti pelottavia.

Tänä vuonna koettiin ”poikkeuksellisen vaikea siitepölykevät”. Milloin vaarallisia meille olivat kukkivat lepät, milloin koivut.

Tosin syy ei ole kukkivien puiden ja kasvien, vaan ihmisen itsensä. Meidän allergikkojen keho ylireagoi esimerkiksi koivun siitepölyyn, koska immuunijärjestelmämme ei pysty tekemään eroa vaarallisen ja vaarattoman mikrobiston välillä. Allergologian emeritusprofessori Tari Haahtela totesi kesäkuun Apteekkari-lehdessä, että oikeastaan elimistömme ei ”ole järkevää reagoida voimakkaasti koivun siitepölyyn, koska kyse ei ole vaarallisista hiukkasista”.

Emme kuitenkaan enää pysty kouluttamaan elimistöämme järkevämmäksi, koska synnymme ja elämme niin puhtaassa, paikoin lähes steriilissä maanosassa. Kivikaudelta peräisin oleva immuunipuolustuksemme kärsii pahoista sopeutumisvaikeuksista.

Vaarallisia eivät siis ole luonto ja sää, vaan mää.

             Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 31.7.2014

Maaseudulla on sillee jännää

Televisiotoimittaja seisoi keväällä pellon reunalla. Maanviljelijä oli hypännyt traktoristaan alas toimittajan haastateltavaksi.

Oli suora lähetys, ja varmasti molempia jännitti. Toimittaja sai kysytyksi ja viljelijä vastatuksi, että kylvetään ja pitkää päivää tehdään. Niin kauan kuin valoa riittää. Ja rankkaahan se on.

Selväksi ei käynyt, mitä peltoon laitettiin. Rahasta tai viljakaupasta ei puhuttu mitään, ei myöskään torjunta-aineista tai maanviljelyn tilanteesta ylipäänsä. Mutta mukavalta tuntuivat, ne kevättyöt pitkän talven jälkeen.

                                                                                * * *

Juhannusaattona radiotoimittaja päätyi maaseudun sydämeen, tanssilavalle. Valtaa pitävä tangokuningas Kyösti Mäkimattila lauloi ja välillä sanaili satakuntalaisen napakkaan tyyliinsä. Mies on oikeasti stand up -koomikon veroinen huuliveikko, mutta hölisevä toimittaja suorastaan jähmettyi haastateltavansa kolmisanaisiin lauseisiin.

Olisi ollut mukava kuulla, miten Mäkimattila on kuningasvuotensa kokenut, mitä mieltä ovat olleet kotilinnan prinsessat, onko Varjokuva-bändissä naljailtu kuninkaan uusista vaatteista. Vaan ei puhuttu, koska toimittaja ei oikein tiennyt, mistä veistellä kokeneen iskelmälaulajan kanssa.

Onneksi toimittajan haaviin tarttunut tanssipari oli sukkelampi puheissaan. Heiltä toimittaja sai kysytyksi, onko lavalla mukavaa.

Kyseessä oli kokenut musiikkitoimittaja, joka lienee haastatellut monia maailmantähtiä. Kotimainen tanssikulttuuri oli hänelle kuitenkin selvästi vieras.

Olisi ollut mukava kuulla, mitkä ovat haastateltavien suosikkitanssit ja mitä mieltä he ovat viime vuosina lavat vallanneista fuskusta ja buggista. Entä sujuuko heitä kävelyhumppa? Onko käyty kursseilla, vaan uskaltaudutaanko yhä mukaan fiilispohjalta? Miten lavakulttuuri on muuttunut, kun lavojen omistajapohja yksityistyy?

Kävi kumminkin ilmi, että lavalla on ihan mukavaa.

                                                                                * * *

Milloin maaseudusta tuli toimittajille näin vieras?

Meille monille maalla kasvaneille keski-ikäisille kaupunkilaisille nyky-maaseutu on kieltämättä outo. Lapsuuteni kotitilalla lehmät lypsettiin käsin, enkä ole nähnyt lypsyrobottia kuin televisiossa. Leikkausrobotinkin olen nähnyt lähempää. Luen lehdistä viljapörsseistä, mutta futuurinoteeraukset ovat jo liikaa.

Maaseutu on muuttunut, ennen kaikkea koska maatalous on muuttunut. Pellon laita ja tanssilava ovat entisellään enää vanhoissa Suomi-filmeissä ja muistikuvissa. Yhä harvempi saa elantonsa maataloudesta, joten yhä harvemmalla toimittajallakaan on enää elävää suhdetta maaseutuun. Emme yleisönä sentään edellytä agronomitutkintoa tai tanssikurssia, mutta hyvän taustatyön kyllä huomaa – ja kaikkein selvimmin sen puutteen.

Kannattaisiko toimittajien siis konsultoida maaseutua tuntevia kollegoitaan tai tuttaviaan ennen juttukeikkaa maalle?

Ei ole yhdentekevää, millaisena ymmärrämme Suomen ja suomalaiset elinolot. Maaseudulla tuotetaan meidän ruokamme, mutta tuotanto- ja jakelutavat ovat kovassa murroksessa. Kaupunkilainen harrastuskulttuuri on rynnistänyt maaseudun koteihin ja niille harveneville tanssilavoillekin. Tanssiaskeleet harjoitellaan telkkarista tuttujen tähtien tahtiin, ja takataskussa keikkuu matin tilalla askelmittari.

Vaan nähdäänkö tätä murrosta, jos jutuissa ei osata kertoa eikä edes kysyä, vaan vain ihmetellään?

            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 26.6.2014

Kun julmuus koskettaa

”Hymy ensimmäisenä maailmassa. Tytön ympärileikkaus Afrikassa”

Näin julisti otsikossa Hymy vuonna 1976. Juttu päätyi hyvää journalistista tapaa tulkitsevan Julkisen sanan neuvoston käsittelyyn. JSN antoi langettavan päätöksen perustellen ratkaisuaan sillä, että Hymyn sensaatiomainen ja loukkaava esitystapa oli omiaan johtamaan lukijaa harhaan. Neuvoston mukaan jutusta sai sen käsityksen, että kyse oli perinteisestä rituaalista, vaikka se oli pelkkää puoskarointia.

Juttu oli ajan hengen mukainen, ja tietysti Hymyn linjaan kuului räväkkyys ja päivittely. Veikko Lintisen kuvat ovat paljastavat, vailla mitään häveliäisyyttä. Jutussa kuvaillaan Josephinen häpykielen poisto yksityiskohtaisesti. Toimittaja Erkki Wessman myös pohtii pitkään, voiko länsimaalainen ihminen ymmärtää ”mustien maanosan” monia ristiriitaisuuksia. Miten hyvyyden rinnalla on myös paljon julmuutta.

                                                                    * * *

Tällä viikolla olimme Julkisen sanan neuvostossa jälleen afrikkalaistyttöjen ympärileikkausta koskevan kantelun äärellä. Helppoa ei edelleenkään ollut ratkaista, ovatko Helsingin Sanomat ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi noudattaneet hyvää journalistista tapaa julkaistessaan kuvauksen tyttöjen ympärileikkauksesta. Neuvoston enemmistö asettui vapauttavalle kannalle.

Miksi kahdesta samaa, poikkeuksellisen vaikeaa asiaa käsittelevästä jutusta tulee erilainen tuomio? Molemmissa jutuissa tytöt olivat tunnistettavia, vaikka HS:n jutussa nimet oli muutettu, toisin kuin Hymyn jutussa. HS:n kuvissa tyttöjen intiimit alueet eivät näkyneet. Molemmissa jutuissa kuvailtiin yksityiskohtaisesti tyttöjen kauhua ja kipua, mikä myös näkyi kuvista. 1970-luvun Tansaniassa ja 2010-luvun Keniassa tyttöjen ympärileikkaus on kiellettyä. Journalistit ovat siis paljastaneet tapahtumia, joista pitäisi seurata rangaistus.

                                                                   * * *

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta, todetaan Journalistin ohjeissa. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen, jolla on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Maailmassa tapahtuu koko ajan paljon sellaista, joka on laissa kiellettyä. Länsimaalainen ihminen voi tuskin koskaan ymmärtää, hyväksymisestä puhumattakaan, tyttöjen ympärileikkauksen kaltaista julmaa tapaa. Sitä puolustellaan milloin uskonnolla, milloin perinteillä, mutta lopulta kyse on niistä ihmisistä, jotka juuri nyt, tällä hetkellä vaativat omassa yhteisössä ympärileikkausten jatkamista.

Koska tätä julmuutta tapahtuu tässä ajassa juuri nyt, siitä on pakko kertoa. Valokuva on dokumentti yhdestä hetkestä. Se voi olla lavastettu tapahtuma – mitä ilmeisesti epäiltiin tuolloin Hymyn jutun aikoihin. Kuva voi olla harkitsematon sohaus, joka haluaa vain revitellä ja paljastaa irvokkuuksia. Valokuva on yleensä aina kannanotto ja mielipiteen ilmaus: näin minä tämän näen.

Valokuvaaja Meeri Koutaniemi on ilmeisen pitkään harkinnut, mitä voi ympärileikkauksesta kertoa. Hän oli selittänyt tarkoituksensa ja pyytänyt alaikäisten tyttöjen vanhemmilta suullisen ja kirjallisen luvan sekä kuvaamiseen että julkaisemiseen. Tyttöjen kärsivät kasvot näkyvät valokuvissa, mihin oli myös lupa.

Ilman kasvojaan tytöt olisivatkin olleet jälleen kerran vain vallankäytön kohteita, pelkkiä ruumiita, joita saa silpoa.

Kun näemme tyttöjen kasvot meille tulee kamalan paha olo. Julmuus koskettaa meitä hetken.

        Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 23.5.2014

Onko vastuu aina vain lukijalla?

Hunks-tanssija Jani Kokki kertoi viikonlopun Ilta-Sanomissa (26.4. ja 27.4.) voivansa todella hyvin ja olevansa vuosi sitten todetusta paksusuolensyövästä huolimatta pirteä ja elinvoimainen.  ”Tuntuisi tyhmältä, että nyt kun voin näin hyvin, menisin lääkärien ehdottamaan leikkaukseen ja saisin siitä ikuisen avannepussin vyölle sekä aloittaisin sytostaattihoidon, joka vain pahentaa vointiani.”

Tällä viikolla Kokille on kerätty rahaa, jotta tämä pääsisi vaihtoehtoisiin hoitoihin Kroatiaan. Siellä olisi tarjolla muun muassa meditaatiota ja akupunktiota. Media on auliisti levittänyt sanaa hyväntekeväisyystempauksesta.

Vanhan ajan journalisti on hieraissut moneen kertaan silmiään näitä juttuja lukiessaan. Kerrottaisiinko täytenä totena, jos syöpäpotilas päättelisi kasvaimensa syntyneen pahan silmän vaikutuksesta tai humanoidien asettamana? Tuskin. Syövän hoitomuodoista sen sijaan voi sanomalehdissäkin lasketella millaista luikuria tahansa.

                                                                            * * *

Tiedotusvälineissä kerrotaan paitsi faktoja, myös tarinoita, mielipiteitä, uskomuksia, vitsejä ja valheita.

Kukaan ei viitsisi lukea lehdestä pelkkiä numerosarjoja, tilastoja tai kokousten pöytäkirjoja. On sekä ymmärrettävämpää että mukavampaa, kun toimittaja on kerännyt numeroiden ja faktojen lisäksi juttuunsa näkemyksiä ja kokemuksia.

Median yleisö on tottunut luottamaan sanomalehtiin. Vaikka jutuissa esitettyjen näkemysten kanssa voikin olla eri mieltä, ja tekeville sattuu virheitä ja kömmähdyksiä, perusluottamus on lukijasuhteen kivijalka.

                                                                            * * *

Terveysjutuissa faktat ovat usein erityisen tylsiä. Laihtuakseen pitää syödä vähemmän ja kuluttaa enemmän. Ravintoaineet saa lähes aina paremmin ruoasta kuin pilleripurkista. Elämäntavoillaan voi myöhentää monien perinnöllisten sairauksiensa puhkeamista, mutta silti ihmisellä on ”parasta ennen” -päivä.

Ikävintä elämässä on kuoleminen. Siksi kuolemattomuutta on yritetty lunastaa kautta ihmiskunnan historian mitä kummallisimmin keinoin. Epäonnistuminen yrityksissä on ollut sataprosenttista.

Silti me janoamme tarinoita siitä, miten joku on parantunut vakavasta sairaudestaan. Etsimme ja tarvitsemme vertaistukea, kohtalotovereiden tarinoita ja kokemuksia. Haluaisimme niin kovasti uskoa, ettei meille käy kuinkaan. Eikä mikään uhkaisi meidän rakkaitammekaan. Nykyihmiselle erityisen tuskallista on alistuminen vääjäämättömän edessä.

Syöpäpotilaiden haastatteluihin liitetään poikkeuksellisen usein taistelun vertaiskuvia.

Ilta-Sanomienkin juttu kertoo, ettei Jani “luovuttanut shokkidiagnoosin edessä, eikä luovuta”. Ilta-Sanomat siis luo kuvan, että tieteellisesti tutkittuihin ja vertaisarvioituihin hoitomuotoihin, kuten leikkauksiin ja sytostaatteihin turvautuva syöpäsairas olisi jotenkin luovuttaja.

Vasta kauan jutun julkaisun jälkeen sitä päätettiin Ilta-Sanomien toimituksessa täydentää syöpälääkärin kommenteilla. Kommentit jutun lopussa ovat ikään kuin opponentin puheenvuoro. Jani Kokki mielipiteineen on oikeassa, lääkäri tieteen asettamine varauksineen jollain tapaa epävarma.

Ennen vanhaan meille toimittajille opetettiin, että mielipide pitää erottaa faktasta niin, että lukija tietää kummasta on kysymys. Mutta missä välissä tieteestä tuli mielipide ja huuhaasta fakta?

               Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 1.5.2014

Sotetoimialueiden järjestelijä

Terveydenhuollossa ovat perinteet kunniassa. Ainakin mitä tulee nimistöön.

Hallinnon nimihirviöt ovat kukoistaneet vuosikymmeniä. Muistelen kouluaikoja, jolloin hampaitani porattiin sinnikkäästi Vanhan Korpilahden kuntain kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuksen hammashoitolassa.

Myöhemmin päädyin asioimaan toisaalla eli terveyspalvelukeskuksen avovastaanottotoiminnan palveluyksikössä.

Olen toimittajana haastatellut asiantuntijoita muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Väestön terveys, toimintakyky ja hyvinvointiosastolta. Olen tehnyt juttuja ensihoidon palvelutasopäätöksistä ja triageohjauksesta Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin yhtymähallituksen kokousten tiimoilta.

Eläköön vihahteikas ja tulkintavoimainen suomen kieli!

                                                               * * *

Nyt sitten paukaistiin tämä sote-uudistus, jota kätilöt kehuivat heti historialliseksi. Tosin ihan yhtä hirveitä ovat termit kuin terveystoimessa tähänkin asti.

Uusi systeemi on kaksiportainen: ylätasolla viisi sote-aluetta vastaa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ja alatasolla kunnat ja kuntayhtymät vastaavat palveluiden tuottamisesta.

Selvyyden vuoksi kerrottakaan, että sote-alueet eivät itse järjestä mitään, vaan tilaavat palveluita tuottajilta eli kunnilta ja kuntayhtymiltä. Kunnat ja kuntayhtymät ne sote-palvelut varsinaisesti järjestävät, mutta sitä pitää uudessa mallissa kutsua tuottamiseksi.

Tyhmempi olisi voinut luulla, että tuottaja ja järjestäjä olisivat juuri toisin päin. Esimerkiksi elokuvabisneksessä tuottaja on se, joka pitää langat käsissään. Järjestäjä taas on se, jolla on käsissään elokuvan rekvisiitta.

Ehkä sote-soppa halutaan hassuilla termeillä erottaa viihdebisneksestä.

Joko menitte sekaisin. Ei se mitään, niin ovat menneet kaikki muutkin. Onneksi virkamiehet saavat päänsärkypilleriensä eReseptit sähköisinä suoraan KanTa-arkistoon.

                                                                   * * *

Ei sillä, etteikö virkakielisyys joskus korreloisi virkaintoisuuden kanssa.

Jokaiselle tulee töissä joskus päiviä, ettei odotusarvona ole maksimisuoritus. Sellaisiin päiviin mennään rutiinilla tai selkäytimellä. Mikäli mahdollista, kannattaa varata päivätyöksi suorite, jonka sisällöstä ei kukaan ymmärrä oikein mitään eikä sen vuoksi kehtaa kysyäkään lisää.

Koska rikos on vanhentunut, paljastan oman välipäiväsuoritteeni, joka toimi kautta koko kultaisen 90-luvun. Pari kertaa vuodessa ilmoitin Salon Seudun Sanomien aamupalaverissa perehtyväni Salon Seudun Kansanterveystyön kuntayhtymän perussopimuksen uudistamiseen. Kulloinenkin pomo nyökytteli sallivasti. Juttuaihe kuulosti hienolta.

Valmista juttua ei kannattanut luvata, koska aihepiiri selvästi oli äärettömän monisyinen ja vähintäänkin haastava. Käytännössä päivä kului puhelimessa keskustellen henkeviä kuntayhtymän mukavien virkamiesten ja yhtä mukavien luottamusmiesten kanssa.

Kotiin lähtiessä – ilman juttua – saattoi huokaista päätoimittajalle syvään, miten toivotonta on minkään järkevän uudistuksen loppuunsaattaminen julkisessa terveydenhuollossa.

                             Julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.3.2014

Tuhlaaja-Paavon paluu

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin vähiten kaipaa: kirkkaita valoja, tuomitsevia katseita ja väkisin mieleen nousevia pätkiviä muistikuvia kännitöppäilyistä.

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin tarvitsee: särkylääkettä, rasvaista ruokaa ja hellää lohdutusta.

Arhinmäen Paavo saapui tuhlaajapojan lailla Suomi-äidin helmoihin maanantaina. Mitä oli odottamassa? Räiskyviä salamavaloja, julkinen puhe, tuomitsevat toimittajat yksityiskohtaisine uteluineen – ja vielä puhelinneuvottelu isän, tai siis, pääministerin kanssa.

Pitkäksi venähtänyt pronssimitalijuhla jääkiekkomaajoukkueen kanssa oli ehtinyt nousta kaikkien medioiden otsikoihin. Ministeri oli talutettu hotellihuoneeseen ja olympialaisten loppuhuipennus jäi sunnuntaina väliin.

Lentokentällä ympärillä heilui mediashakaalien lisäksi reippaita ja lihaksikkaita urheilijoita, joilla oli rankasta kisareissusta huolimatta selvästi tunnelma katossa. He oli voittaneet tai epäonnistuneet, mutta kaikesta huolimatta ylittäneet itsensä. Nuo nuoret selviytyjät olivat kuin ivallinen vastakohta miehelle, jonka matkalaukkukin oli jäänyt reissun päälle.

Todellakin, todellakin parempiakin kotiintuloja on nähty.

                                                                     * * *

Venäjällä sekoilu on erityisen suomalaiskansallista. Legendoja riittää. Olipa se yksikin toimittajareissu Pietariin, voi pojat! Istuttiin pitkissä pöydissä ja katseltiin ripaskantanssijoita, oli kierretty talvipalatsit ja Nevski Prospektit. Tuotiin alkupaloja, kovin olivat suolaisia. Pöydällä kannuissa oli viiniä ja maitoa ja vettä… Ups, ei ollutkaan vodaa, vaan vodkaa. Meni se alas sekin, kun vähän laulettiin välillä. Ylimpiä ystävyksiä olimme kohta kaikki – bussimatkasta hotellille muistikuvat ovat hämärät.

Me suomalaiset ymmärrämme yhä viinapäissä toikkarointia. On ikään kuin osa kansallista tarinaamme, että reissussa tulee sekoiltua. Jokaisessa maassa on omat kulttuuriset antisankarinsa. Ranskalaisten mielestä pressalla vähän niin kuin kuuluukin olla rakastajatar. Italot puolestaan hyväksyvät maksetut naiset osana "tunteikasta" juhlintaa.

Arhinmäen toiseksi pahin moka oli krapulainen äksyily puhelimessa Ylen toimittajalle. Toimittajat ryhtyivät välittömästi kaivamaan esiin silminnäkijöitä todistaakseen, että omat uutiset olivat totta. Reilulla tunnustuksella heti kättelyssä Arhinmäki olisi selvinnyt paljon vähemmällä.

Mistä alkaen media on ottanut tämän moraalinvartijan viitan? Moni ajoittaa julkisen moralismin nousun vaalirahakohun aikoihin, mutta on ennenkin vahdittu, vaikka pienemmissä piireissä. Varmasti sosiaalisen median levittyminen kaikkiin kansankerroksiin on lietsonut uusmoralismia. Medioiden välinen kilpailu häilyväisestä yleisöstään on tuonut jatkokertomukset: päivästä toiseen seurataan samaa tapahtumaa, josta on havaittu kohistavan somessa.

Suomalaisluterilainen omatuntomme näyttää myös kaipaavan paheksunnan jälkeistä anteeksi pyytämistä ja anteeksiantoa. Tuhlaajapojat kallistavat päänsä äidin syliin, huikentelevaiset aviomiehet ryömivät kotiin kera kukkapuskan.

Julkisella areenalla tämän feminiinin anteeksiantajan roolin näyttää ottaneen nyt media. “Paavo, saat anteeksi, jos lupaat, ettet koskaan enää lähde sen Teemun matkaan!”

     Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.2.2014