Olen käynyt pitkällä, ihanalla visiitillä Downton Abbeyssa (=katsoin putkeen ekan tuotantokauden).
Helmikirjaillut mekot, autot, miesten frakit, kirjeiden kirjoitus, sisustus... Oi, niin paljon haikailtavaa!
Likinäköisenä olisin tosin törmäillyt palmuihin – eikä parikymppisenä koettu korvatulehduskierre ilman antibiootteja olisi tehnyt hyvää kuulolleni.
Silti haasteellisimmaksi olisin tuohon aikaan eläessäni varmasti kokenut kaiken sen ihmissuhteisiin liittyvän vaivihkaisuuden.
Olisinko sisäkkönä osannut olla näkymätön? Olisinko rouvana ymmärtänyt hovimestarin yhdestä rykäisystä, että tämä haluaa sanoa jotakin ehdottoman tärkeää? Olisinko päässyt edes naimisiin, kun en olisi huomannut alta kulmain luotua kaihoisaa katsetta ja tajunnut sitä lupaukseksi kosinnasta...?
Samalla jäin miettimään, miten itsestään selvästi mielsin itseni enemmän taloudenhoitajaksi kuin kartanonemännäksi. Tähän asti kun olen aina ollut joko itsepäinen esikoistytär tai seikkailuihin taipuva hienostorouva.
Taloudenhoitaja Elsie Hughes (näyttelijä Phyllis Logan) omaa sellaista arvokkuutta ja sydämen sivistystä, ettei häntä voi olla arvostamatta.
Miksi meille käy näin? Samaistumme fiktiivisiin hahmoihin? Kulttuurintutkija Veijo Hietala on esittänyt tästä monta tulkintaa. Itse uskon yksinkertaisesti, että "maailma tarvitsee esikuvia", eli ihmismielessä elää aina pyrkimys itsetutkiskeluun ja itsensä kehittämiseen. Joissakin tutuissa tai fiktiivisissä hahmoissa löydämme ihailtavia piirteitä – kuka kenessäkin.
Nuo ihmiset tai heidän piirteensä soittavat jotain kelloa sisällämme.
Minua vahvat ja määrätietoiset, mutta silti humaanit ja sydämelliset naiset ovat aina ihastuttaneet.