Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.

Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä

"Odotushuoneessa vain kaksi potilasta, tule NYT meille päivystykseen!"

"Kirurgitaituri Vieno Skalpelli meillä vielä tämän viikon. Uskomaton tarjous sappikivien poistoon. Katso nettisivultamme video suoraan salista!"

Kun sote-alueet aloittavat toimintansa vuonna 2019, kohdistuu niihin valtava mielenkiinto ja julkisuus. Julkisuusmyönteisimmat sosiaali- ja terveydenhuollon johtajat ja julkkislääkärit keräävät mediahuomiota. Moderneimmat heistä pitävät viikottaista blogia. Sote-alueiden viestintäyksiköt twiittaavat ja whatsuppaavat aktiivisten potilaiden kanssa. Onhan käynnissä jatkuva kilpailu ennen kaikkea potilaiden, mutta myös kunnallis- ja aluehallintopoliitikkojen huomiosta.

Ne terveydenhuollon toimijat, joiden viestintäosastot ovat iskukykyisimmät, houkuttelevat suurimmat asiakasvirrat – eli keräävät voittajina suurimman rahapotin. Raha seuraa potilasta -iskulause toteutuu myös niin, että raha seuraa mediahuomiota.

Sote-alueilla järjestettävät sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan niiltä, jotka arvioidaan tehokkaimmiksi. Vaikka hoidon laadun ja vaikuttavuuden mittarit kehittyisivät kuinka objektiivisiksi ja vertailukelpoisiksi, on toimijoiden maineella ja julkisuuskuvalla tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys.

Maineenhallintatyö ja julkisuuskuvan kirkastaminen on jo aloitettu muutamissa sairaanhoitopiireissä ja sairaaloissa. Niissä hallitaan myös sosiaalisen median käyttö. Suosittelen tutustumaan vaikkapa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan facebook-sivuihin. Kanta-Hämeen keskussairaalassa tai Etelä-Pohjanmaansairaanhoitopiirissä johtajat päivittävät blogejaan useammin kuin monessa suuressa yrityksessä.

Matka vuoteen 2019 on pitkä ja kivinen siellä, missä terveyskeskuksen johtajan blogi on päivitetty edellisen kerran elokuussa ja päivystyspotilaat postailevat jonotusaikojaan sairaalan epävirallisille facebook-sivuille.

Ohituskaistaa pyyhältävät hurjaa vauhtia etenkin yksityiset yritykset. Ne ovat joutuneet kilpailemaan asiakkaista ja lääkäreistä jo kauan, joten niille viestintä ei ole "ylimääräinen pakko", vaan osa yrityksen arkea. Ei olekaan ihme, että mediakeskustelussa terveyspalveluyritysten toiminta on saatu kuulostamaan dynaamisemmalta kuin julkisten organisaatioiden.

Yksityisilläkin on silti paljon opeteltavaa: ne joutuvat sopeutumaan mediaympäristöön, jossa julkista palvelua tuottavia toimijoita vahditaan eri tavalla kuin pörssisalaisuuksilla suojattuja yrityksiä. On hyväksyttävä julkinen keskustelu rahankäytöstä, voitoista ja verojenmaksusta. Omille työntekijöillekin on sallittava sananvapaus mediassa.

Tämän sai kokea äskettäin Posti Group Oyj, joka antoi varoituksen lappilaiselle pääluottamusmiehelleen tämän mentyä lehdessä kertomaan henkilöstön näkökulmasta, mistä postinjakelun ongelmat johtuvat.

Sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto antoi asiasta lausuman, jossa muistutti Postin hoitavan lakisääteistä palvelua, jolloin sen tulee myös sietää itseensä kohdistuvaa julkista arvostelua. Kansalaisten kuuluu saada tietää, miksi posti ei kulje luvatulla tavalla. JSN:n mielestä varoituksen antaminen pääluottamusmiehelle oli sananvapauteen kohdistuva toimenpide, joka on omiaan kaventamaan kansalaisten ja median tiedonsaantimahdollisuuksia.

Kun julkinen terveydenhuolto opettelee kehumaan itseään, yksityiset terveyspalveluyritykset joutuvat kasvattamaan sietokykyään suhteessa epämukaviin kysymyksiin.

Kirjoitus on julkaistu ILMAN LINKITYKSIÄ aiemmin Suomen lääkärilehdessä 4.12. ja Potilaan lääkärilehdessä 8.12.16: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivoja-juttuja-vai-epamukavia-kysymyksia/#.Vmw4z1r6M_U.
LISÄYS 12.12.15: Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan blogissa 11.12. kommentoidaan kolumniani ja pohditaan, voiko julkisuutta hallita. Blogi linkattu kirjoitukseeni.