Terveys vaaliteemaksi – Timo Soini karppaamaan?

Terveyttä ja terveyspalveluita on povattu vaaliteemaksi vähintään kautta koko 2000-luvun.  Terveysvaaleja vain ei ole näkynyt.

Tosin viime eduskuntavaaleissa kansantalouden kestävyysvaje nousi tärkeäksi puheenaiheeksi. Terveyspalveluita ei varsinaisesti noussut kukaan puolustamaan, koska ne juuri tuntuvat olevan kestävän kansantalouden pahin uhka.

Eduskuntavaaleissa puhuttiin eurosta, nyt presidentinvaaleissa jauhetaan eurosta – ja niin todennäköisesti käy tulevissa kuntavaaleissakin.

Eilen maanantaina Päivälehden museossa Helsingissä Turun yliopiston eduskuntatutkijat analysoivat Jytkyn anatomiaa. Kukaan tutkijoista ei osannut sanoa, miksi terveys ei ole noussut vaalien puheenaiheeksi. He tiesivät kyllä yksityiskohtaisesti laskettuaan, mistä vaaliagendalla puhuttiin: EU:n kriisistä, valtiontalouden kestävyysvajeesta ja perussuomalaisten noususta. Eniten mediahuomiota saivat Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen ja Timo Soini. Kiviniemi kuvattiin vastuun väistelijänä, Katainen suomalaisperheiden pelastajana ja Timo Soini kestävänä ei-miehenä.

Vaalivoittajaksi selviytyi Soini, koska hänen ja puolueen linja ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Ei-linja oli myös pysynyt samana vuosikaudet. Turkulaisten suorittama anatomiatutkimus osoitti selvästi, että  suoraselkäisyys – vaikka änkyryyskin – miellyttää suomalaisia. Jos vaaliagendalle noussut aihe on vaikeaselkoinen, kannattaa oma sanoma pitää mahdollisimman yksinkertaisena. ”Tuskin”, ”toisaalta”, ”vaikea sanoa” -ilmaisuja pitää ehdottomasti välttää. Juuri näihin Kiviniemi sortui. Katainenhan onnistui toteamaan, että ”pahalta näyttää”. Uhkailu ja pelottelu vetoavat synnintuntoisiin suomalaisiin.

Maanantaina Timo Soini kuitenkin tunnusti, ettei Jytkyä voi toistaa vanhoilla eväillä. Koska terveyspalvelut ovat selvästikin ihan liian vaikeaselkoinen asia, joista saisi jytkyn punnerrettua, terveysvaalipuhe kannattaa popularisoida. Terveysaiheeksi kannattaa valita joku jokaisen arkea koskettava maanläheinen aihe. Ja sehän on ruoka.

Tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntemukseen perustuva ravitsemuskeskustelu on jo kauan aikaa kadonnut jonnekin voivuoren taakse, joten sitä ei kannata ryhtyä jatkamaan. Vaalijytkyä tavoittelevan poliitikon on parasta puhua kansan kanssa samalla äänellä.

Timo Soini siis ryhtyköön karppaamaan.

Nyt karppaamista ”äänestää” erään gallupin mukaan vain kuusi prosenttia suomalaisista, mutta siitä varovaisesti kiinnostuneita on moninkertainen määrä. Näitä nukkuvia karppaajia kannattaa herätellä. Soini saa rakastamiltaan huolto-asemilta ja snagreilta nykyisin jo varsin kätevästi karppausruokaa. Pihvit voi tilata salaatilla missä päin Suomea tahansa, ja kananmunat tirisevät joka kipsalla.

Vaalikampanjan sivutuotteena Soini saattaa menettää vähän elopainoaan, mutta poliittinen painoarvo sen kuin vain nousee. Oma terveys on nimittäin nykysuomalaisen tärkein arvo, kertovat arvopreferenssitutkimukset. Karppaus on jollain kumman tavalla onnistuttu kansan parissa yhdistämään terveellisiin elämäntapoihin, ja kansaa ne Soinin äänestäjät juuri ovat.

Timo, ota tai jätä, sillä tämä thinktank ei maksa sinulle mitään! 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden toimituksen blogi -palstalla.

Jätin junan, koska se jätti minut niin monesti

En enää seurustele junan kanssa. Suhteemme kesti 12 vuotta, joista kaksi viimeistä olivat piinallisia. Todella piinallisia.

Pitkään kaikki meni tosi hyvin. Hyppäsin aamulla junan kyytiin, ja illalla pääsin sen kyydissä kotiin. Toimi kuin junanvessa.

Sitten junassa alkoi ilmetä epäluotettavia piirteitä: aamu-unisuutta, käynnistysvaikeuksia, saamattomuutta, vaihtuvia mielialoja, äyskimistä - kunnes välillä juna ei tullut ollenkaan. Tai jätti minut kyydistä kesken matkan. Kuka jaksaa loputtomasti seurustella junan kanssa, johon ei voi enää ollenkaan luottaa?

Aloin tuntea jokapäiväistä epävarmuutta, ryhdyin kiukuttelemaan itsekin, tiuskimaan ja päivittelemään. Kerroin kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, epäluotettavasta junastani. Ei juna pitänyt siitä ollenkaan, myöhästely muuttui enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi.

No, tiedätte, miten siinä lopulta käy tuollaisen jatkuessa ja jatkuessa - ilman toivoa paremmasta. Panin välit poikki. Minun oli tehtävä lopullinen irtiotto, juna ei olisi siihen pystynyt. Vahvempi tekee aina ratkaisun, niin se on.


Ai onks mulla ketään uutta?

No, tunnustan, että on minulla :-)
Bussi.
Älkää naurako! Bussi on mainettaan parempi. Jotkut sanoo, et heitä yököttää bussin kyydissä. Jotkut taas inhoaa kapeita penkkejä. Ja sitä, ettei ole ravintolavaunua.
Mut suhde bussiin on täynnä arkirealismia. Se kulkee, kesät talvet. Ei esitä loputtomia tekosyitä (lehtikeli, lunta sataa, ukkonen katkoi johdot, este radalla...). Ajaa suoraan Kamppiin, josta pääsee metroon kastumatta.
Olen alkanut jo saada tuttuja kuskinaamoja, joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa. Rahastajiakin näkyy joskus, ja he ovat erityisen kivoja. Ja on siellä kuumalla moottoritiellä muitakin vanhoja junatuttuja, jotka seukkaavat nykyisin bussin kanssa.

Onko junalla ja bussilla mitään yhteistä? On! Lipun osto.
Eka kerta Kampin Matkahuollossa oli karsea kokemus. Mut hei, eka kerta usein on.
Nyt, kun minulla on se magneettiläpyskä, niin seuraavat kerrat hoidankin sitten rahastajan tai kuskin kanssa.

Mitäkö mieltä juna on asiasta?
En tiedä, enkä välitä.
Tai siis, no, ei juna ehkä tiedä, et lemppasin sen tykkänään. En heittänyt edes tekstaria.
Ei sekään pahemmin perustellu laiminlyöntejään mulle. Oli vaan niin kuin ei mitään...
Ei minun ikäistäni naista enää kohdella kuin jotain vanhaa saapasta.
It´s over!

Neljä päivää ja 290 minuuttia

”Aika on rahaa”, sanotaan, mutta aina aikaa ei voi muuttaa rahaksi – ainakaan junamatkailija. Jo vajaassa viikossa ehtii tehdä monenlaisia laskutoimituksia.

Aloitetaan laskeminen vaikkapa ihan tavallisesta lokakuisesta maanantaista, jolloin olin Pasilassa 25 minuuttia myöhemmin kuin aikataulussa luki. Illalla pääsin kotiin 30 minuuttia myöhässä.

Aikataulun mukaisen kolmen tunnin sijasta istuin siis junassa neljä tuntia.

Tiistaina juna oli myöhässä 20 minuuttia, ja Pasilan asemalla hissi ratikkapysäkille oli rikki. Juoksin Mäkelänkadun pysäkille. Ehdin juuri ja juuri monistaa toimituksemme aamupalaveria varten junassa valmiiksi etsimäni nettiuutisaiheet ja esittelemään ne kokouksessa.

Tiistai-iltapäivällä asiantuntijoille ja toimittajille tarkoitetussa pyöreän pöydän keskustelutilaisuudessa yksi asiantuntijoista puhui 10 minuutin sijasta 40 minuuttia, joten meitä paria toimittajaa ei kukaan ehtinyt enää kuunnella. Juoksin kuuden junaan, joka oli Salossa ihan aikataulussa. Matkustin kuitenkin illan pimeyden turvin pummilla Salosta Turkuun ja illastin kahden herrasmiehen seurassa (poika ja mies) neliskulmaisessa pöydässä.  He olivat minun sanomisistani hieman kiinnostuneempia kuin roundtable-miehet.

Keskiviikkona radan laitteet reistailivat yhä, ja juna oli aamulla tunnin myöhässä. Tein junassa töitä, hoidin sähköpostia ja tein yhden haastattelun. Illalla päätin ehtiä viiden junaan, koska oli jumppailtani, mutta ratikkaa ei tullut, joten en ehtinyt viiden junaan. Kipeä selkäni ei siis saanut luvattua hoitoa jumpassa, mutta mieleni koheni, kun ehdin Korkkari 37:ään ja löysin ihanat saappaat.

Kuuden junassa kohtasin taidemaalarin, joka näytti ihan Sinkkuelämää-sarjan Alexandr Petrovskylta (alias Michail Baryshnikovilta).

Kerroin hänelle nykyjournalismin ahdingosta: miten yksittäisen toimittajan työtila koko ajan kapeutuu aikataulujen, uuden työkulttuurin ja ulkopuolisen painostuksen takia. Taidemaalari kertoi, että kuvataiteilijatkin joutuvat maalaamaan taulujaan sellaisiksi, jotka miellyttävät ostajia, galleristeja tai kriitikoita. Aina ne eivät ole samoja asioita. Mitä menestyneempi taiteilija, sitä suuremmat ovat ulkoiset paineet. Kysyin, kuinka pitkälle yksilön kuristaminen voi mennä. ”Voi, loputtoman pitkälle!” huudahti taiteilija. 

Kun pääsin 35 minuuttia myöhässä kotiin, ehdin vielä iltakahdeksan jälkeen syödä hieman iltapalaa mieheni kanssa ja katsoa mainiota tanskalaista Vallan linnake -sarjaa, jossa naispääministeri saapuu kotiin öisin ja menee lapsensa sänkyyn nukkumaan, kun isä ja lapset ovat vallanneet parisängyn.

Onneksi minulla ei enää ole pieniä lapsia.

Torstai-aamuna juna on 40 minuuttia myöhässä. Kahvilavaunussa leviää yli pöytien ulottuva asiantuntijatyöläisnaisten keskustelu. Eräs tutkijaäiti kertoo löytäneensä 8-vuotiaan tyttärensä eräänä iltapäivänä rappusilta itkemässä. Äidin juna oli taas myöhässä, tyttö hätääntynyt eikä uskaltanut mennä yksin sisälle.

Tiedättehän te, lapset.

Päätän varmuuden vuoksi jäädä junasta jo Espoossa, koska olen menossa haastateltavani luo Kauniaisiin. Toivotettuaan minut tervetulleeksi haastateltavan rouva lähtee ulos ja huikkaa miehelleen: ”Tulen sitten kun tulen!”

He ovat jo ikäihmisiä. Onko aikaa siis vielä joskus rajattomasti – niin, ettei ole niin nuukaa? Ajatus tuntuu kiehtovalta.

Tätä kirjoittaessa on torstai-illansuu – ja istun junassa. Olen tähän mennessä yksin tällä viikolla laskujeni mukaan istunut junassa 250 ylimääräistä minuuttia. Ei kait se ole kallista aikaa, sehän on enimmäkseen omaani. En ole kovin arvokas ihminen maapallon mittakaavassa. Kallisarvoinen olen vain itselleni ja läheisilleni. 

Minulle tuli mahdollisuus työajan lyhennykseen ja etätöihin. Uudessa elämässäni olen päättänyt käyttää nuo 250 minuuttia joka viikko pelkästään arvokkaaseen itseeni. Se on vallan itsekäs ajatus, mutta on vaikea nähdä mitään epäitsekästä tuon ajan luovuttamisessa valtion rautateillekään. 

P.S. Torstai-illan juna oli myöhässä 20 minuuttia, joten kohta voin laskea itselleni lisäaikaa vielä tuon kolmannestunninkin. Siinä ajassa ehtii kiertää sauvakävellen Halikon Kärävuoren. 

Istutte yleensä kotona

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä hienotunteisuus on kohteliasta käytöstä. Kun ihmisestä tulee sosiaaliturvan asiakas, häntä voidaan puhutella ihan eri tavalla. Ei ehkä sentään kasvotusten, mutta paperille ihmisestä voidaan kirjoittaa mitä tahansa.
Sosiaalietuutta perustelevassa B-lausunnossa lääkäri oli huolellisesti ja tarkkaan kuvannut potilaan terveydentilaa ja toimintakykyä sekä selviytymistä arjen askareissa. Teksti oli normaalia lääketieteellistä kieltä. Kun tukipäätös tuli vakuutuslaitoksesta potilaalle, päätöksen perusteluihin oli tiivistetty lausunnosta olennaisin: ”Runsas ylipaino haittaa liikkumistanne ja istutte yleensä kotona”.
Sosiaalietuuksien päätösten kielestä on puhuttu jo useiden vuosikymmenien ajan. Niitä on pyritty selkeyttämään ja yksinkertaistamaan. Tavoitteena on asiallinen virkakieli, joka on myös kohteliasta. Kohteliaisuuteen pyritään muun muassa suoralla puhuttelulla.
Eräältä Kelan liikuntarajoitteiselta asiakkaalta evättiin avustus ajokortin suorittamiseen toteamalla yksiselitteisesti: ”Pystytte käyttämään julkisia kulkuvälineitä”. Piste.

                                   * * *

Sosiaalitoimittajien seminaarissa puhuneen tutkija Ulla Tiililän mukaan edellisen kaltaiset päätöstekstit voivat toki olla selkeitä, mutta ovatko asiallisia? Kohteliaita ja ihmisarvoa kunnioittavia ne eivät ainakaan ole.
Tiililä sanoi kuitenkin olevansa optimisti. Hallitusohjelmassa viranomaisviestintä ja asioinnin kielen kehittäminen ovat erikseen mainittuja tavoitteita. Kelassa on alkanut pääjohtaja Liisa Hyssälän toimesta projekti päätöskielen parantamiseksi.
Kelassa tehdään noin 20 miljoonaa tukipäätöstä vuodessa, joten niitä ei kukaan enää ehdi alusta loppuun asti kirjoittaa. Päätökset ovat massatuotantoa, jossa tekstinpalaset haetaan eri pykälistä ja valmiista päätöslauselmista ja sijoitetaan peräkkäin. Tuloksena voi olla yksiselitteinen ratkaisu tai sitten kummallista lausemössöä, jossa päätös perusteluineen hukkuu lakipykäliin.

                                 * * *

On hyvä muistaa, että kieli on aina myös vallankäyttöä. Jos kansalainen ei ymmärrä saamansa tukipäätöksen sisältöä, sen oikeellisuuden tarkistaminen ja siitä valittaminen on vaikeaa. Vaikeaselkoisella kielellä sosiaalitoimesta tehdään pelottava auktoriteetti, jota ei uskalleta puhutella. Joskus tuntuu, että pärjätäkseen viranomaisten kanssa pitää osata viranomaisten käyttämä kieli.
Yhteisen kielen löytäminen on tärkeää niin oikeudenmukaisuuden kuin demokratian näkökulmasta. Valmiuksia toistensa ymmärtämiseen pitäisi olla puolin ja toisin. Vakuutusyhtiöiden ja Kelan viranhaltijat voisivat joskus ihan ääneen lukea päätöksen ja tarkistaa ymmärrettävyyden ja asiallisuuden ennen sen lähettämistä asiak-
kaalle.
Istuvathan he yleensä konttorissa.

Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19. lokakuuta 2011

Journalistin sananvapaus kaventumassa

Suomessakin on marssittu Norjan tapahtumien jälkeen avoimuuden puolesta, vaikenemista vastaan.
Sosiaalisen median vihapuheet on arvioitu yhdeksi vaikuttimeksi Anders Behring Breivikin veritekoihin. Internet on lisännyt hurjasti avoimuutta ja luonut paikkoja mielipiteiden ilmaukseen, mutta samalla rakentanut valtatien vihapuheelle ja ääri-ilmiöille.
Toimittajille internet tarjoaa huippunopean väylän tuoda uutisia ihmisten luettavaksi. Verkkokeskusteluissa puolestaan voi käydä tutkailemassa ”tavallisten ihmisten” mielipiteitä ja kokemuksia. Vihapuheen lietsojien nopeus ja ärhäkkyys kuitenkin mietityttää – jopa pelottaa.
Tavallinen uutisjournalistikin joutuu nykyisin aivan uudella tavalla miettimään työtään, sillä vihapuhe kohdistuu yhä voimakkaammin myös meihin toimittajiin. Tämän olen itsekin kokenut kouriintuntuvasti. Koskaan ennen 30-vuotisen toimittajan urani aikana ei journalistin sananvapauttani ole uhattu niin useasti kuin kuluneen vuoden aikana.

                                       * * *

Juttujeni aiheet ovat olleet ihan tavallisia: ruoka, rokotukset ja arabimaailman kuohunta. Jotenkin vielä ymmärrän, että Syyrian tilanne kuohuttaa myös Suomessa asuvia syyrialaisia, joten saamani moitteet ”tappajien edustajan” haastattelusta vielä ymmärrän.
Sen sijaan ruokavaliojuttujen repostelu ”ruoka-aktivistien” verkkokeskusteluissa menee yli ymmärryksen.
Pelottavimpina kuitenkin koin rokotuskriittisten piirien vainon, joka kohdistui minuun toimittajana viime talvena haastateltuani Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Terhi Kilpeä. Jutussa Kilpi kertoi hyvin avoimesti, miltä tuntui joutua vihapuheen kohteeksi, kun hän pyrki noudattamaan lääkärin tärkeintä ohjetta ihmiselämän suojelemisesta.
Sain rokotuskriitikolta puhelinsoittoja, joiden sisältöä sitten leviteltiin useita viikkoja muun muassa uusisuomi.fi-sivustoilla. Työhistoriaani pengottiin ja arvosteltiin ja minusta toimittajana luotiin epäluotettava kuva.
Puhelinkeskustelussa minulle uhattiin koituvan ”ikäviä seurauksia”, jos en lopeta kirjoitteluani.                
                   

                                               * * *

Tiedän, etten valitettavasti ole ainoa toimittaja, joka on joutunut ammattiasemansa vuoksi vainon kohteeksi. Esimerkiksi maahanmuutosta ja rasismista uutisoivat toimittajat ovat joutuneet vakavienkin uhkausten kohteeksi.
Takavuosina tällainen uhkailu kohdistui yleensä vain toimittajiin, jotka uutisoivat rahan ja vallan kytköksistä. Internetin aikakaudella vihapuheen kohteeksi ovat joutuneet myös uudet journalistiryhmät – kuten esimerkiksi terveystoimittajat.
Tällä vuosituhannella terveydestä ja terveistä elintavoista on tullut joillekin ihmisille uskonnon kaltainen, koko elämää määrittävä ohjenuora. Ehkä siksi eri tavoin elävät nähdään oman elämänkatsomuksen vihollisina.
Asioista mahdollisimman neutraalisti uutisoimaan pyrkivät toimittajatkin pyritään personoimaan ja esittämään potentiaalisina uhkina.
Toimittajan persoonaan kohdistuvat hyökkäykset ovat ilmiö, josta meitä toimittajia kehotetaan itsesuojelun nimissä mieluummin olemaan kertomatta julkisesti.
Mutta mitä siitä seuraa, jos me toimittajatkin vaikenemme?

(Kolumni julkaistu Salon Seudun Sanomissa elokuussa 2011)

Vähemmän lämpöä, kiitos!

Qatarin Dohassa tuli elettyä äärimmäisyydestä toiseen. Kadun pölystä ja kuumuudesta oli ihana astua kongressisalien viileyteen. Päivän istuminen jäähdytetyissä sisätiloissa taas sai kaipaamaan ulkoilmaa, ja välillä oli suorastaan pakko käydä lämmittelemässä ulkona.
Aivan, lämmittelemässä.
Kongressivieraamme kahden vuoden kuluttua tulevat Helsingissä kohtaamaan täysin toisenlaisen ilmaston, skandinaavisen viileyden. Kun Dohassa aurinko laski jo kuuden jälkeen, me aiomme viedä kongressivieraat metsään keskiyöllä kuulemaan öisiä luentoja.
Muutenkin tavoitteemme on tarjota elämyksiä, tuntemuksia ja kokemuksia - hajuja ja makuja. Niitä jäi Dohasta kaipaamaan.
Jälleen kerran kongressin parasta antia oli ihmisten, kollegojen, kohtaaminen ja heidän tarinoidensa kuuleminen. Kun egyptiläinen toimittaja kertoo lavalla, miten hän vallankumouksen keskellä joutui unohtamaan olevansa objektiivinen tarkkailija ja ryhtymään vallankumoukselliseksi, se todella koskettaa.
Sama ilmiö koettiin aikoinaan myös meillä Suomessa. Journalistin ulkopuolisuus on modernia herkkua.
 

Dohaan!

Juhannuspäivä 2011 tulee kulumaan kirjaimellisesti pilvissä.

Lennämme Suomen tiedetoimittajain liiton opintomatkalle muutama tuhat kilometriä melkein kohtisuoraan alaspäin kartalla eli Arabian niemimaalle Qatarin pääkaupunkiin Dohaan. Edessä on viikko Maailman tiedetoimittajain liiton kongressia. Luvassa kuuma viikko paikassa, jossa on kuulemma vain hiekkaa ja pilvenpiirtäjiä.
No, sittenpä näkee, kun pääsee sen itse kaiken näkemään.
Tuliaiset Suomeen on jo hankittu. Käymme nimittäin pokkaamassa seuraavan maailmankongressin Suomeen.

YES!
We shall meet in Helsinki in June 2013 :-)

Väittelin - muuttuiko maailma?

”Joko on hattu hankinnassa?” ovat ystäväni ja tuttuni kyselleet kuultuaan talvisesta tohtorinväitöksestäni.

”Iskikö tyhjyys?” kyselivät ne kaverit, jotka ovat perehtyneet väitöksen jälkeiseen elämään.

”Sinulla oli kiinnostava väitös, kirjoittaisitko siitä asiantuntija-artikkelin lehteemme; emme maksa mitään, mutta kolme tuhatta merkkiä ensi viikoksi riittää”, viestittelivät jotkut toiveikkaat.

Ei, kyllä ja ei.

Hattu maksaisi kuutisen sataa euroa, uutistoimittajan kiireisestä työstä huolimatta keväällä iski tyhjyys, mutta silti ammattitoimittajana en ilmaiseksi kirjoita muita kuin tieteellisiä artikkeleja. No, tietysti joihinkin oman väen lehtiin olen kirjoittanut silkasta sanomisen tarpeesta.

Olen toki kuulostellut itseäni; olenko muuttunut jotenkin. Egoni on aina pursuillut, silti sisäinen epävarmuuteni ei ole kadonnut minnekään enkä tunne varsinaisesti ihmisenä kasvaneeni. Tilipussini ei tullut painavammaksi, eikä aviomieheni ole suostunut kohtelemaan minua sen kuningatarmaisemmin kuin ennenkään.

                                                      * * *

Kymmenen viime vuotta suuren osan vapaa-ajastani olen käyttänyt opiskeluun, ensin maisteriopintoihin ja sitten väitöskirjaan Jyväskylän yliopistossa. Olen haastatellut lääketieteen toimittajia näiden näkemyksistä potilaan asemasta mediassa ja heidän lääketiedon lähteistään. Olen analysoinut terveystiedon tuottajien tiedotteita etsien heidän keinojaan päästä median agendalle. Elämä pelissä -ohjelmasarjaa kelasin edestakaisin, Läskikapinaan kurkistin, ja Hyvä Terveys -lehden potilastarinoita lukiessa vuodatin kyyneleitä elämänkohtaloiden tullessa liian iholle.

Oikealla kädellä olen kirjoittanut lääketieteen uutisia, vasemmalla kädellä niitä tutkinut.

Olen muuttunut kahden maan kansalaiseksi. Toimittajana oion mutkia suoriksi täyttääkseni uutisen kriteerit. Tutkijana kelaan ja kelaan – ja lisäilen ehdollisia verbejä ja lieventäviä adjektiiveja väitöskirjastani kertovaan lehtijuttuun. ”Susta on tullut ihan tutkija!” kommentoi tuttu toimittaja tarkistaessani hänen kirjoittamaansa uutista minusta.

Ajoittain tuntuu, että tämä vuosikymmen on tehnyt minusta huonomman tiedetoimittajan. Pistän roskakoriin uutisaiheita ja tutkimuksia, jotka ovat mielestäni vääränlaisia, liian suppeita, liian pinnallisia, liian vaikeita, liian sensaatiohakuisia – liian jotain. Toisaalta näen paljonkin vaivaa kaivaakseni tietoja tai uusia näkökulmia uutisaiheisiin, joista lukijoideni pitäisi mielestäni ehdottomasti tietää.

Sanon työmaalla rohkeammin mielipiteeni – katson ylöspäin vain niitä ihmisiä, jotka sen ovat ansainneet. Ihailen nuoria toimittajia rohkeudesta ja valmiuksista, joiden hankkimiseen minulla on mennyt näin pitkään. Toisaalta uskon kannustavani heitä luottamaan, että keski-ikäisenäkin voi vielä elää.

                                                      * * *

Minä olen muuttunut – silti vähemmän kuin maailma ympärilläni.

Sosiaalinen media myllersi toimittajien ja asiantuntijoiden suhteet. Lääkärit ovat laskeutumassa yhdeksi akateemiseksi ammatinharjoittajaryhmäksi muiden joukossa. Kansalaisten kommentit arvotetaan journalismissa tieteellisen tiedon rinnalle. Tutkijan halutaan kertovan faktojen lisäksi myös henkilökohtaisen mielipiteensä.

Tyhjyyttä ei siis tarvinnut tuntea pitkään. Yksi tutkimus tuli valmiiksi, mutta tämä aika tarvitsee tiedeviestinnän tutkimusta enemmän kuin koskaan!

Journalistiikan väitöskirjani: ”Media terveyden lähteillä – Miten sairaus ja terveys rakentuvat 2000-luvun mediassa” löytyy myös sähköisenä julkaisuna.

Tämä teksti on alunperin julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä keväällä 2011, minkä jälkeen sitä on ajantasaistettu.

Media terveyden lähteillä - ensimmäisiä pisaroita

Sataa. Keittiön hella savuttaa. Hallitus on.

Blogini ensimmäinen päivitys on nähnyt päivänvalon. Tämä päivä on ihan yhtä hyvä kuin muutkin ensimmäiseksi päiväksi.

Tähän blogiin on tarkoitus kirjoittaa ajatuksia ajankohtaisista tai mieleenjuolahtavista asioista sekä välittää tekstien osia muualla julkaistuista kirjoituksistani.

Tämä on omani. Jostain omastani. Jaettavaksi. Kommentoitavaksikin.