Perheemme 22-vuotias poika näyttää viettävän facebook-kuvien
perusteella iloista ja toverillista syksyä vaihto-opiskelijana Norjan
vuonoilla. Kämppiksenä on sympaattinen saksalaispoika. Kuvissa vilahtelee tyttöjä
milloin Italiasta, milloin Liettuasta.
Nuorukaisen isoisäkin vietti 22-vuotiaana talven 1944–45
saksalaisseurassa Norjassa.
Syksyllä 1944 isäni oli kuljetettu muiden nuorten miesten
mukana jatkosodan taisteluiden jälkeen Karjalasta väylänvarteen Lappiin.
Taistelut olivat edenneet Torniosta Muonioon. Siellä isä haavoittui ja jäi kohtalotoverinsa
kanssa jälkeen omistaan. Vaivaiset kuuset eivät piiloa suoneet, vaan
saksalainen partio löysi miehet.
Juuri kun pistimiä oli aseteltu kivääreihin, paikalle saapui
suomalaisnaisen kanssa avioitunut saksalaisupseeri. Tämä päätti säästää
haavoittuneet ja ottaa heidät mukaan. Sotavankeja kertyi lisää ja pieni joukko
kuljetettiin raskas matka vankileirille Pohjois-Norjaan, jonne saksalaiset
jäivät viimeiseksi talvekseen.
Vankeja painostettiin allekirjoittamaan sopimus liittyä
saksalaisjoukkoihin. Isäni oli heitä, jotka eivät allekirjoittaneet. Se
tarkoitti jatkuvaa nälkää.
Äiti ja isä olivat menneet naimisiin aiemmin keväällä.
Helluntaihäiden jälkeen alkoi suuri rytinä, eivätkä he ehtineet tavata ennen
isän joutumista Lapin sotaan. Sitten tulikin jo tieto isän katoamisesta.
Tieto isän vangiksi jäämisestä tuli äidille vasta viikkojen
epätietoisuuden jälkeen.
Sotavankileirillä oli muutaman kymmenen suomalaisvangin
lisäksi venäläisiä, jotka eivät malttaneet säästää ruoka-annoksiaan, vaan
hotkivat ne kerralla. Nälkiintynyt elimistö ei sitä kestänyt, vaan suolisto
repeili ja miehiä kuoli. Näin näytti käyneen eräälle suomalaiselle
lappalaisellekin, ja hänet siirrettiin ruumisvajaan leirin ulkopuolelle.
Yön aikana lappalainen ”heräsi kuolleista”. Taskussaan
vankien omaisten nimet ja osoitteet hän suunnisti kairan halki kotiin ja
kirjoitti myös äidillemme.
Näin äitimme kertoi isämme sotavankitarinaa. Isä itse ei
meille lapsille koskaan puhunut sodasta mitään. Jäljelle on jäänyt silti kaksi
lehtileikettä Keskisuomalaisesta. Niissä isä muisteli sotavangin joulua ja
pääsiäistä – kuinka paikallisten neitosten vangeille tuoma leipä maistui
paremmalta kuin mikään koskaan.
Tallella on myös muutama katkera päiväkirjamerkintä sodan
jälkeisistä vuosista, jolloin rintamalla olleita miehiä ivattiin ja väheksyttiin.
Sotavanki-statuksenkin saksalaisten vankeina olleet miehet saivat vasta kauan
isän kuoleman jälkeen. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot, ja siinä rytäkässä
kaikki vangit tulkittiin saksalaisiin liittyneiksi.
Kun nyt Lauri Törnin vaiheita ja sankarimyyttiä taas
repostellaan ja otsikot revittelevät, miten ”Törni juoni natsien vallankumousta
Suomeen”, mietin isääni ja poikaani. Parikymppisiä nuorukaisia oman aikansa
melskeissä. Kukin heistä on voinut tarttua vain niihin mahdollisuuksiin, joita
oma aikansa tarjoaa.
Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 23.10.2013