Kolmantena päivänä Berliinin muurista

”Hei, tulee aika outoja kuvia Pressfotolta Berliinistä…”

Kuvatulostin pyöritti Salon Seudun Sanomien toimitukseen kuvia, joissa ihmiset näyttivät kävelevän iltapimeällä aukosta, joka oli selvästi tehty johonkin muuriin.

Me iltavuorolaiset 9.11.1989 tuijottelimme kuvia ja ryhdyimme odottamaan Suomen tietotoimiston juttuja, mitä Berliinissä oikein tapahtuu. Kello oli jo lähellä deadlinea ja kaikki jutut olivat jo paikoillaan, niin pääuutissivulla kuin ulkomaansivulla, joka oli minun vastuullani.

Päätettiin purkaa ulkomaansivu, mutta pääuutissivulle eli premille tehtiin vain pienehkö tila. Muuriahan oli jo ylitetty etelämpänä Itä-Saksassa, ja nytkin arveltiin kyseessä olevan vain lyhytaikainen poikkeuslupa.

Sitä paitsi mitä tuollaisella uutisella nyt olisi merkitystä salonseutulaisille lukijoille?

                                                                      * * *

Seuraavana aamuna tiesin jo herättyä ja aamu-uutisia kuunnellessa, että mokattua tuli. Raskaasti. Päätoimittaja Jarmo Vähäsilta oli kiukkuinen. Aiheesta.

Muut lehdet olivat repineet pääuutissivunsa auki ja sijoittaneet Berliinin muurin murtumisen pääuutiseksi. Valtakunnallisissa lehdissä oli irrotettu toimittajia selvittämään tapahtuman seurauksia – sanalla sanoen, muualla oli nähty nopeasti, miten maailmaa mullistavasta asiasta oli kyse.

Päätoimittaja totesi, että nyt pitää korjata virhe. Pitää lähettää Salon Seudun Sanomien toimittaja Berliiniin! Se oli ennennäkemätön päätös, sillä 80-luvulla alueellisten sanomalehtien toimituksista ei noin vain hypätty ulkomaan keikoille.

Oliko aamuvuorolaisista kukaan käynyt Berliinissä? Minä nostin käden ylös ja sain keikan. Iltapäivällä olin jo Berliinissä ja etsin tieni muurin aukolle.

Näky oli pysäyttävä. Vielä kesällä olimme Checkpoint Charlien tähystystornilla tuijottaneet Itä-Berliiniä yhdessä pelokkaiden amerikkalaisnuorten kanssa. Suomalaisina pääsimme liikkumaan rajan yli tiukkailmeisten rajavartijoiden silmien alla, joten kaksiviikkoisella lomalla kävimme idässä useamman kerran. Näkemistähän ei idässä paljon ollut: Trabanteja mateli lähes autioilla, leveillä kaduilla, parin kahvilan vitriineissä kiilteli kakkuja, joita ei ollut myynnissä.

Hämärtyvässä illassa Berliinin muurin aukosta tulevat ihmiset kävelivät hartiat kyyryssä lännen puolelle; aivan kuin peläten, että kohta alkavat luodit viuhua. Nuori mies hakkasi minullekin palasen muurista, jonka aukkoa oli alettu heti suurentaa.

Länsi-Berliinissä katujen eloisuus ja tavarapaljous mykisti monen ”ossin”, kuten heitä ”wessien” keskuudessa kutsuttiin. Takatukat, muhkeat viikset ja vanhanaikaiset farkkuasut paljastivat itäiset veljet heti kättelyssä.

Soitin illalla Salon Seudun Sanomien toimitukseen ja annoin raporttini puhelimitse. Toimituksessa se kirjoitettiin järjestelmään ja julkaistiin Pressfoton kuvien kera.

                                                                 * * *

Seuraavana päivänä lensin kotiin ja kirjoitin laajemman jutun, ja ottamani valokuvat muurilta ja Kudamm´ilta kehitettiin ja painettiin seuraavan päivän lehteen.

Muurin murtumisesta oli kulunut melkein kolme päivää. Silloin se ei ollut viive eikä mikään mullistavien uutistapahtumien syventävään kertomiseen.

Nyt me turrumme jatkuvaan ajantasaiseen uutistulvaan Ukrainasta ja Lähi-idästä. Sotia käydään sekavin rintamalinjoin ja välineillä, jotka hämärtävät sodan kauheutta.

Muurista hakattu pala on tallessa tuhkakupissa, jonka isäni veisteli pahkasta jossain korvessa asemasodan pitkästyttävinä kuukausina.

    Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 11.11.2014

Miehiä ja turhaumia

Perheen kolli on viime päivät kieltäytynyt syömästä normaalia ruokaa. Vain herkut kelpaavat: kalkkunaleike, lenkkimakkara ja kermainen keitto.

Tilanne ei ole vielä epätoivoinen, mutta kissan palvelusväki, me ihmiset, mietimme jo kuumeisesti selityksiä. Kun herkut maistuvat, kyse lienee henkisestä ongelmasta – eikä vakavasta sairaudesta, mitä huolestunut isäntäväki ensimmäiseksi aina epäilee. Viirumme on joko kyllästynyt kahdeksan viime vuotta syömäänsä pussiruokaan tai sillä on syvä eksistentiaalinen kriisi.

Viiru lähentelee 11:ttä ikävuottaan. Se on siis miehen keski-iässä. Arvioisin, että jossain Matti Apusen ja Erkki Tuomiojan välissä.

Kun lukee EVA:n johtajan Matti Apusen kolumneja Helsingin Sanomista ja tutustuu lehtiartikkelien kautta ulkoministeri Erkki Tuomiojan uuteen kirjaan, ymmärtänee jotain keski-ikäisten mieseläjien turhaumista. Jos kaikki on jo saavutettu, mistä kannattaa enää taistella? Jäljelle jää käniseminen.

Matti Apunen on oikeistoliberaali, joka hallitsee sanansäilän käytön yhtä taitavasti kuin sosiaalidemokraatti Tuomioja.  Molempien maailma on siis kallellaan, mutta eri suuntiin. Siinä missä jotkut miehet korkkaavat shampanjapullon ja pitävät lasinsa aina puolitäysinä, näiden kahden herran olutuoppi on lähes juotu – ja puolet on ilotonta vaahtoa.

Apunen oli aikaisemmin Aamulehden päätoimittaja, mutta siirtyi vallan kulisseihin EVA:aan vuonna 2010. Taitava kirjoittaja sai kuitenkin kolumnipaikan Helsingin Sanomista, jonka kakkossivulla voi valittaa maailman olevan menossa ihan hunningolle. Vakioaihe on, miten kestävyysvajeesta huolimatta julkinen sektori vaan paisuu – eli sairaanhoitajia ei joukoittain irtisanotakaan vanhainkodeista. Syvä pettymys suomalaisiin näkyy Apusen kolumneissa myös silloin, kun ilmestyy tutkimus, jonka mukaan suomalaiset vielä jaksavat uskoa hyvinvointivaltioon, yhteiseen taakan kantoon ja verojen maksun tärkeyteen.

Apusesta näyttää tuntuvan pahalta, ettei kansa ymmärrä, ettei sillä ole varaa enää Suomessa elämiseen.

Meidänkin kotiimme hankittiin uusi sohva, vaikkei ollut ihan pakko. Emmekä kysyneet Viirun mielipidettä! Uusi sohva tuoksuu kissastamme vieraalta – siis pahalta. Vanhalla sohvalla oma paikka oli selkeästi merkitty karvatupoin, ja Viirun kehonkieli kyllä kertoi avoimesti, jos siihen paikkaan oli heitetty viltti tai tyyny. Vanha sohva väistyi uuden tieltä – vaikka pysyvyys on keski-ikäisen miehen mielenrauhan elinehto.

Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla ja tavalla, jota moderneimmankin yksilön on vaikea hallita. Vaikka Erkki Tuomiojakin osaa twiitata (tai ainakin avustaja osaa), niin tuottaako se tyydytystä? Alex on kuitenkin ehtinyt twiitata nopeammin, laajemmalle ja jotenkin jännemmin. Ainut asia, missä Tuomioja vielä voittaa Alexander Stubbin, on aika. Siis aika taaksepäin. Sitä on Tuomiojalla monin verroin Alexia enemmän.

Tuomioja on juuri julkaissut kirjan, jonka nimestä aikavoitto käy hyvin ilmi: ”Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991–1994”. Sen on toimittanut Veli-Pekka Leppänen. Ajanjakso oli poliittisesti ja taloudellisesti vaikea – siis kiinnostava. Lehtijuttujen perusteella Tuomioja on kirjoittanut armottomuudella pulavuosien tuottamasta apeudesta, jolloin hänen arvoaan ei ymmärretty. Katkeraa ja purevaa, sen tyylilajin Tuomioja osaa.

Muille ihmisille saakin tulla paha mieli.

Kaikki kissanomistajat tunnistavat tuon tuomiojamaisen katseen ruokakupin viereltä. Viesti on selkeä: ”Tämä molekyylikasauma, jota kehtaat kissanruoksi nimittää, tuottaa minulle väistämättä affektiivisen reaktion, jossa yhdistyvät alempaa rotua kohtaan tuntemani väheksyntä ja se pettymys, jonka minulle ylempänä yksilönä kaikessa vähäpätöisyydessäsikin pystyt oudolla tavalla tuottamaan”.

Grrrnau!

         Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 5.10.2014

Nuori nainen ja vanha Kekkonen

Uutuuskirja kuvaa nuoren toimittajan ja vanhan presidentti Kekkosen suhdetta – mutta myös 1970-lukua.

Toimittaja-tietokirjailija Maarit Huovisen kirja Tyttö ja nauhuri (WSOY) ilmestyi tiistaina mediajulkisuuden saattelemana. Huovinen on halunnut käyttää kirjailijanimenä tyttönimeään Tyrkkö, koska nojaa kirjassaan nuoruutensa päiväkirjoihin ja silloin kirjoittamiinsa lehtijuttuihin.

Maarit Tyrkön kirja on paljon muutakin kuin vain muistelua suhteesta vanhenevaan presidentti Urho Kaleva Kekkoseen. Ennakkomarkkinointi ja julkisuus kirjan ympärillä on kuitenkin keskittynyt niihin sivuihin, joissa Tyrkkö kirjoittaa kohtaamisistaan Kekkosen kanssa. Se on ymmärrettävää, koska Kekkosella oli myös maine karismaattisena naistenmiehenä.

Kirjassa on kuitenkin monta kerrosta, joista yksi on 1970-luvun mediamaailma ja naistoimittajan uran rakentuminen.

PR-emäntänä toimineen Maarit Tyrkön toimittajanura käynnistyi 24-vuotiaana Wihuri-yhtymän henkilöstölehdessä ja laajeni Suomen Kuvalehden avustamiseen. Jo pari vuotta myöhemmin 1974 hänet pyydettiin lehteen vakituiseksi. Tyrkkö oli toimittajavanhempien ainoa lapsi ja kasvanut kirjoittamisen ja median maailmassa, vaikka jäikin aluksi lääkäri-isoäitinsä hoiviin vanhempien erotessa. Hän kertoo olleensa vahvojen naisten kasvattama tyttö, jolle isä jäi hyvin etäiseksi.

Yritteliäisyyttä nuorelta naiselta ei ainakaan puuttunut. Hän puhui itsensä tuon ajan julkkisten pakeille, sai haastatteluita liikemiehiltä ja vuorineuvoksilta ja tarjosi rohkeasti New Yorkin matkapäiväkirjansa Suomen Kuvalehdelle.

Maarit Tyrkkö oli simpsakka ja rohkea, avoin ja hyväkäytöksinen, joten hän tuli toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Se on avu toimittajan työssä, joka vaatii oman persoonansa mukaanottoa. Hän ei peittele eikä häpeile sitä, että näiden ominaisuuksiensa vuoksi hänelle aukeni monia ovia, jotka saattoivat olla kyynisemmille toimittajatyypeille sulkeutuneita.

Kenties PR-tausta vaikutti hänen toimintaansa, tai sitten aika vain oli toinen. Nykytoimittajat eivät juuri lähettele haastateltavilleen kukkia jälkeenpäin, eivät muista kiitoskortteja eivätkä hevin heittäydy haastateltaviensa ystäviksi.

Tyttö ja nauhuri vuoteen vierellä

Tyrkön muistelmissa Kekkonen on ikämies; heidän kohdatessaan jo 74-vuotias. Ensi tapaamisen jälkeen Sylvi Kekkonen kuolee pitkään sairastettuaan. Tyrkkö itse on tuolloin vasta 26-vuotias nuori nainen, joka nuoruusaikaisen kihlauksen purkauduttua päätti elää vapaana ja keskittyä uraansa.

Hänet lähetetään Suomen Kuvalehdestä haastattelemaan presidentti Kekkosta, joka on sairaalassa toipumassa eturauhasleikkauksesta. Aihe on arka, mutta Kekkonen on päättänyt antaa haastattelun, koska hänen terveydentilastaan on käyty spekulaatioita. Myös henkilääkäriä haastatellaan, koska halutaan kertoa ihmisille eturauhasen liikakasvusta ja sen hoidosta.

Maarit Tyrkön kirjassa on lehtijuttu, jossa Kekkonen kuvailee vanhenevan miehen virtsaamisvaivoja ällistyttävän avoimesti. Kyseessä oli kuitenkin sairaus, joka monella tapaa iskee miehisyyden ytimeen. Kuin varmemmaksi vakuudeksi, Tyrkkö saa Kekkoselta haastattelun yhteydessä kuntotestin tulokset, joiden mukaan Kekkonen on muutoin nelikymppisen miehen terässä.

Tästä intiimistä hetkestä alkaa erikoinen ystävyys, joka puhututti aikalaisia. Maarit Tyrkkö oli tekemisissä Kekkosen kanssa niin toimittajana, kirjailijana, epävirallisena sihteerinä, kalastuskaverina kuin nuorena ystävättärenä. Kirjan lukija jää väistämättä miettimään, miten suhteen kumpikaan osapuoli pystyi näitä moninaisia rooleja käsittelemään. Kekkonen saattoi ärhennellä toimittaja Tyrkölle, mutta lähettää tälle samaan aikaan suorasukaisen ikävöiviä kirjeitä: ”Jumalauta. Minulla ei kai koskaan ollut ketään niin ikävä kuin Sinua tänään”.

Kekkonen on ajoittain tuskallisen tietoinen ikäerosta ja omasta vanhenemisestaan. Äänikirjeessä Maarit Tyrkölle hän sanoo: ”Mutta jos jossain vaiheessa katsot, että minä tulen rasittavaksi ja hankalaksi ja tuotan sinulle harmia ja mielipahaa, sano suoraan. Minun on silloin pakko lähteä kyykkimään”.

Kekkonen toiveineen ja vaateineen täyttää nuoren toimittajan arkea, mutta hän kokee, että on etuoikeutettua saada olla ystävä ja mielitietty karismaattiselle miehelle. Maarit Tyrkkö kuvailee kirjassaan myös niitä ajatuksia, joita ikäero herätti hänessä tuolloin. Hän koki, että ikäero on pikemminkin etu ja turva. ”Arvostimme toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut”.

Vaikka Kekkosen ja tuon ajan muistavia lukijoita on yhä paljon, voi kysyä, mitä annettavaa kirjalla on tässä ajassamme. Onhan se vain yhden ihmisen kokemusta, mikrohistoriaa, jossa tuon ajan julkkisnimiä vilahtelee ajoittain turhan hengästyttävään tahtiin. Kirjaa tekee mieli puolustaa erityisesti tässä ajassa, jossa erilaisista rakkauksista ja ylipäänsä erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Tässäkin rakkaudessa on omat sävynsä, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla kerrotuiksi.

Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäinen osa päättyy uuteen vuoteen 1976. Lisää on luvassa.

            Artikkeli on julkaistu Salon Seudun Sanomien kulttuurisivulla. 

Hengenvaarallinen sää

Sää saa aikaan arvaamattoman vaarallisia tapahtumia. Erityisen turvatonta on näin kesäisin: ”Sää muuttuu kesäiseksi – Varoitus ukkoskuuroista”, varoitti iltapäivälehti alkukesästä. Jos ei ollut kesäistä, oli ankeaa: ”Sää on edelleen synkkää – Näille alueille sadevaroitus”. Parhaillaan on pelättävä hellettä. Ylen mukaan sää voi jopa tappaa: ”Helle vaikuttaa kuolleisuuteen – suomalainen voi parhaiten viileämmässä”.

Onneksi koittaa syksy. Tosin me kaikki tiedämme syksysäiden vaarat: ”Hirmumyrsky rynnii kohti Suomea”, uhkasi iltauutiset viime vuonna. ”Rankkasateista varoitus – Pikkutulvat tänään mahdollisia”, kertoi samaan aikaan aamun sanomalehti. Aina ei kannata uskoa omia silmiä, vaan luottaa asiantuntijaan. ”Metereologi: Myrsky voi saada katot lentämään”. Hui!

                                                                       * * *

Sääuutisia seuratessa tekisi todellakin mieli pysytellä vallan sisällä. Milloin säästä tuli näin vaarallinen?

Joskus 2000-luvulla se tapahtui – kehkeytyi salakavalasti kuin matalapaine Fennoskandiassa. Aiemmin mediassa päiviteltiin myrskyn tuhoja vasta jälkikäteen. Sitten kasvoi vaatimus, että Ilmatieteen laitoksen on varoitettava meitä etukäteen. Ilmatieteen laitos reagoi nopeasti, ja varoitustiedotus käynnistettiin. Etenkin iltapäivälehdet havaitsivat sääjuttujen myyvän, joten juttuja alkoi olla yhä enemmän. Materiaaliakin riitti, kun poikkeuksellisten säiden varoitukset tuottivat valmiiksi pelottavia otsikoita.

Pian syntyi kokonaisia verkkosivustoja varoittamaan poikkeussäistä. Meteoalarm on eurooppalainen verkkosivusto, joka tiedottaa – myös suomeksi – vaarallisista sääolosuhteista eri puolilla Eurooppaa. Vihreä merkkiväri kertoo leppoisasta säästä, punainen väri vaarasta: “Punainen vaarataso kuvaa hyvin vaarallista säätä. Sekä aineellisia että henkilövahinkoja on odotettavissa jopa laajalla alueella”. Ihmisten on seurattava tiedotusvälineitä viranomaistiedotteiden varalta.

Ilmastonmuutos on jatkuvaa, ja olemme vaiheessa, jossa voimakkaita sääilmiöitä esiintyy myös meillä perusviileässä Pohjolassa. Jos ajoittain onkin rauhallista, tuo media Aasian tsunamit tai Karibian hirmumyrskyt kotisohvillemme nopeasti ja kattavasti. Maapallo ikään kuin kutistuu koko ajan.

Tässä pirstalaisessa ajassa harva asia on meille enää yhteistä. Sää on tärkeä yhdistävä puheenaihe, joka ruokkii yhteisöllisyyttä. Yhdessä pelkääminen on medialle tärkeä myyntivaltti.

                                                                         * * *

             

Säästä ei kuitenkaan riitä joka päivälle. Tarvitaan muita luonnonilmiöitä, sopivasti pelottavia.

Tänä vuonna koettiin ”poikkeuksellisen vaikea siitepölykevät”. Milloin vaarallisia meille olivat kukkivat lepät, milloin koivut.

Tosin syy ei ole kukkivien puiden ja kasvien, vaan ihmisen itsensä. Meidän allergikkojen keho ylireagoi esimerkiksi koivun siitepölyyn, koska immuunijärjestelmämme ei pysty tekemään eroa vaarallisen ja vaarattoman mikrobiston välillä. Allergologian emeritusprofessori Tari Haahtela totesi kesäkuun Apteekkari-lehdessä, että oikeastaan elimistömme ei ”ole järkevää reagoida voimakkaasti koivun siitepölyyn, koska kyse ei ole vaarallisista hiukkasista”.

Emme kuitenkaan enää pysty kouluttamaan elimistöämme järkevämmäksi, koska synnymme ja elämme niin puhtaassa, paikoin lähes steriilissä maanosassa. Kivikaudelta peräisin oleva immuunipuolustuksemme kärsii pahoista sopeutumisvaikeuksista.

Vaarallisia eivät siis ole luonto ja sää, vaan mää.

             Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 31.7.2014

Maaseudulla on sillee jännää

Televisiotoimittaja seisoi keväällä pellon reunalla. Maanviljelijä oli hypännyt traktoristaan alas toimittajan haastateltavaksi.

Oli suora lähetys, ja varmasti molempia jännitti. Toimittaja sai kysytyksi ja viljelijä vastatuksi, että kylvetään ja pitkää päivää tehdään. Niin kauan kuin valoa riittää. Ja rankkaahan se on.

Selväksi ei käynyt, mitä peltoon laitettiin. Rahasta tai viljakaupasta ei puhuttu mitään, ei myöskään torjunta-aineista tai maanviljelyn tilanteesta ylipäänsä. Mutta mukavalta tuntuivat, ne kevättyöt pitkän talven jälkeen.

                                                                                * * *

Juhannusaattona radiotoimittaja päätyi maaseudun sydämeen, tanssilavalle. Valtaa pitävä tangokuningas Kyösti Mäkimattila lauloi ja välillä sanaili satakuntalaisen napakkaan tyyliinsä. Mies on oikeasti stand up -koomikon veroinen huuliveikko, mutta hölisevä toimittaja suorastaan jähmettyi haastateltavansa kolmisanaisiin lauseisiin.

Olisi ollut mukava kuulla, miten Mäkimattila on kuningasvuotensa kokenut, mitä mieltä ovat olleet kotilinnan prinsessat, onko Varjokuva-bändissä naljailtu kuninkaan uusista vaatteista. Vaan ei puhuttu, koska toimittaja ei oikein tiennyt, mistä veistellä kokeneen iskelmälaulajan kanssa.

Onneksi toimittajan haaviin tarttunut tanssipari oli sukkelampi puheissaan. Heiltä toimittaja sai kysytyksi, onko lavalla mukavaa.

Kyseessä oli kokenut musiikkitoimittaja, joka lienee haastatellut monia maailmantähtiä. Kotimainen tanssikulttuuri oli hänelle kuitenkin selvästi vieras.

Olisi ollut mukava kuulla, mitkä ovat haastateltavien suosikkitanssit ja mitä mieltä he ovat viime vuosina lavat vallanneista fuskusta ja buggista. Entä sujuuko heitä kävelyhumppa? Onko käyty kursseilla, vaan uskaltaudutaanko yhä mukaan fiilispohjalta? Miten lavakulttuuri on muuttunut, kun lavojen omistajapohja yksityistyy?

Kävi kumminkin ilmi, että lavalla on ihan mukavaa.

                                                                                * * *

Milloin maaseudusta tuli toimittajille näin vieras?

Meille monille maalla kasvaneille keski-ikäisille kaupunkilaisille nyky-maaseutu on kieltämättä outo. Lapsuuteni kotitilalla lehmät lypsettiin käsin, enkä ole nähnyt lypsyrobottia kuin televisiossa. Leikkausrobotinkin olen nähnyt lähempää. Luen lehdistä viljapörsseistä, mutta futuurinoteeraukset ovat jo liikaa.

Maaseutu on muuttunut, ennen kaikkea koska maatalous on muuttunut. Pellon laita ja tanssilava ovat entisellään enää vanhoissa Suomi-filmeissä ja muistikuvissa. Yhä harvempi saa elantonsa maataloudesta, joten yhä harvemmalla toimittajallakaan on enää elävää suhdetta maaseutuun. Emme yleisönä sentään edellytä agronomitutkintoa tai tanssikurssia, mutta hyvän taustatyön kyllä huomaa – ja kaikkein selvimmin sen puutteen.

Kannattaisiko toimittajien siis konsultoida maaseutua tuntevia kollegoitaan tai tuttaviaan ennen juttukeikkaa maalle?

Ei ole yhdentekevää, millaisena ymmärrämme Suomen ja suomalaiset elinolot. Maaseudulla tuotetaan meidän ruokamme, mutta tuotanto- ja jakelutavat ovat kovassa murroksessa. Kaupunkilainen harrastuskulttuuri on rynnistänyt maaseudun koteihin ja niille harveneville tanssilavoillekin. Tanssiaskeleet harjoitellaan telkkarista tuttujen tähtien tahtiin, ja takataskussa keikkuu matin tilalla askelmittari.

Vaan nähdäänkö tätä murrosta, jos jutuissa ei osata kertoa eikä edes kysyä, vaan vain ihmetellään?

            Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 26.6.2014