Jätin junan, koska se jätti minut niin monesti

En enää seurustele junan kanssa. Suhteemme kesti 12 vuotta, joista kaksi viimeistä olivat piinallisia. Todella piinallisia.

Pitkään kaikki meni tosi hyvin. Hyppäsin aamulla junan kyytiin, ja illalla pääsin sen kyydissä kotiin. Toimi kuin junanvessa.

Sitten junassa alkoi ilmetä epäluotettavia piirteitä: aamu-unisuutta, käynnistysvaikeuksia, saamattomuutta, vaihtuvia mielialoja, äyskimistä - kunnes välillä juna ei tullut ollenkaan. Tai jätti minut kyydistä kesken matkan. Kuka jaksaa loputtomasti seurustella junan kanssa, johon ei voi enää ollenkaan luottaa?

Aloin tuntea jokapäiväistä epävarmuutta, ryhdyin kiukuttelemaan itsekin, tiuskimaan ja päivittelemään. Kerroin kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, epäluotettavasta junastani. Ei juna pitänyt siitä ollenkaan, myöhästely muuttui enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi.

No, tiedätte, miten siinä lopulta käy tuollaisen jatkuessa ja jatkuessa - ilman toivoa paremmasta. Panin välit poikki. Minun oli tehtävä lopullinen irtiotto, juna ei olisi siihen pystynyt. Vahvempi tekee aina ratkaisun, niin se on.


Ai onks mulla ketään uutta?

No, tunnustan, että on minulla :-)
Bussi.
Älkää naurako! Bussi on mainettaan parempi. Jotkut sanoo, et heitä yököttää bussin kyydissä. Jotkut taas inhoaa kapeita penkkejä. Ja sitä, ettei ole ravintolavaunua.
Mut suhde bussiin on täynnä arkirealismia. Se kulkee, kesät talvet. Ei esitä loputtomia tekosyitä (lehtikeli, lunta sataa, ukkonen katkoi johdot, este radalla...). Ajaa suoraan Kamppiin, josta pääsee metroon kastumatta.
Olen alkanut jo saada tuttuja kuskinaamoja, joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa. Rahastajiakin näkyy joskus, ja he ovat erityisen kivoja. Ja on siellä kuumalla moottoritiellä muitakin vanhoja junatuttuja, jotka seukkaavat nykyisin bussin kanssa.

Onko junalla ja bussilla mitään yhteistä? On! Lipun osto.
Eka kerta Kampin Matkahuollossa oli karsea kokemus. Mut hei, eka kerta usein on.
Nyt, kun minulla on se magneettiläpyskä, niin seuraavat kerrat hoidankin sitten rahastajan tai kuskin kanssa.

Mitäkö mieltä juna on asiasta?
En tiedä, enkä välitä.
Tai siis, no, ei juna ehkä tiedä, et lemppasin sen tykkänään. En heittänyt edes tekstaria.
Ei sekään pahemmin perustellu laiminlyöntejään mulle. Oli vaan niin kuin ei mitään...
Ei minun ikäistäni naista enää kohdella kuin jotain vanhaa saapasta.
It´s over!

Neljä päivää ja 290 minuuttia

”Aika on rahaa”, sanotaan, mutta aina aikaa ei voi muuttaa rahaksi – ainakaan junamatkailija. Jo vajaassa viikossa ehtii tehdä monenlaisia laskutoimituksia.

Aloitetaan laskeminen vaikkapa ihan tavallisesta lokakuisesta maanantaista, jolloin olin Pasilassa 25 minuuttia myöhemmin kuin aikataulussa luki. Illalla pääsin kotiin 30 minuuttia myöhässä.

Aikataulun mukaisen kolmen tunnin sijasta istuin siis junassa neljä tuntia.

Tiistaina juna oli myöhässä 20 minuuttia, ja Pasilan asemalla hissi ratikkapysäkille oli rikki. Juoksin Mäkelänkadun pysäkille. Ehdin juuri ja juuri monistaa toimituksemme aamupalaveria varten junassa valmiiksi etsimäni nettiuutisaiheet ja esittelemään ne kokouksessa.

Tiistai-iltapäivällä asiantuntijoille ja toimittajille tarkoitetussa pyöreän pöydän keskustelutilaisuudessa yksi asiantuntijoista puhui 10 minuutin sijasta 40 minuuttia, joten meitä paria toimittajaa ei kukaan ehtinyt enää kuunnella. Juoksin kuuden junaan, joka oli Salossa ihan aikataulussa. Matkustin kuitenkin illan pimeyden turvin pummilla Salosta Turkuun ja illastin kahden herrasmiehen seurassa (poika ja mies) neliskulmaisessa pöydässä.  He olivat minun sanomisistani hieman kiinnostuneempia kuin roundtable-miehet.

Keskiviikkona radan laitteet reistailivat yhä, ja juna oli aamulla tunnin myöhässä. Tein junassa töitä, hoidin sähköpostia ja tein yhden haastattelun. Illalla päätin ehtiä viiden junaan, koska oli jumppailtani, mutta ratikkaa ei tullut, joten en ehtinyt viiden junaan. Kipeä selkäni ei siis saanut luvattua hoitoa jumpassa, mutta mieleni koheni, kun ehdin Korkkari 37:ään ja löysin ihanat saappaat.

Kuuden junassa kohtasin taidemaalarin, joka näytti ihan Sinkkuelämää-sarjan Alexandr Petrovskylta (alias Michail Baryshnikovilta).

Kerroin hänelle nykyjournalismin ahdingosta: miten yksittäisen toimittajan työtila koko ajan kapeutuu aikataulujen, uuden työkulttuurin ja ulkopuolisen painostuksen takia. Taidemaalari kertoi, että kuvataiteilijatkin joutuvat maalaamaan taulujaan sellaisiksi, jotka miellyttävät ostajia, galleristeja tai kriitikoita. Aina ne eivät ole samoja asioita. Mitä menestyneempi taiteilija, sitä suuremmat ovat ulkoiset paineet. Kysyin, kuinka pitkälle yksilön kuristaminen voi mennä. ”Voi, loputtoman pitkälle!” huudahti taiteilija. 

Kun pääsin 35 minuuttia myöhässä kotiin, ehdin vielä iltakahdeksan jälkeen syödä hieman iltapalaa mieheni kanssa ja katsoa mainiota tanskalaista Vallan linnake -sarjaa, jossa naispääministeri saapuu kotiin öisin ja menee lapsensa sänkyyn nukkumaan, kun isä ja lapset ovat vallanneet parisängyn.

Onneksi minulla ei enää ole pieniä lapsia.

Torstai-aamuna juna on 40 minuuttia myöhässä. Kahvilavaunussa leviää yli pöytien ulottuva asiantuntijatyöläisnaisten keskustelu. Eräs tutkijaäiti kertoo löytäneensä 8-vuotiaan tyttärensä eräänä iltapäivänä rappusilta itkemässä. Äidin juna oli taas myöhässä, tyttö hätääntynyt eikä uskaltanut mennä yksin sisälle.

Tiedättehän te, lapset.

Päätän varmuuden vuoksi jäädä junasta jo Espoossa, koska olen menossa haastateltavani luo Kauniaisiin. Toivotettuaan minut tervetulleeksi haastateltavan rouva lähtee ulos ja huikkaa miehelleen: ”Tulen sitten kun tulen!”

He ovat jo ikäihmisiä. Onko aikaa siis vielä joskus rajattomasti – niin, ettei ole niin nuukaa? Ajatus tuntuu kiehtovalta.

Tätä kirjoittaessa on torstai-illansuu – ja istun junassa. Olen tähän mennessä yksin tällä viikolla laskujeni mukaan istunut junassa 250 ylimääräistä minuuttia. Ei kait se ole kallista aikaa, sehän on enimmäkseen omaani. En ole kovin arvokas ihminen maapallon mittakaavassa. Kallisarvoinen olen vain itselleni ja läheisilleni. 

Minulle tuli mahdollisuus työajan lyhennykseen ja etätöihin. Uudessa elämässäni olen päättänyt käyttää nuo 250 minuuttia joka viikko pelkästään arvokkaaseen itseeni. Se on vallan itsekäs ajatus, mutta on vaikea nähdä mitään epäitsekästä tuon ajan luovuttamisessa valtion rautateillekään. 

P.S. Torstai-illan juna oli myöhässä 20 minuuttia, joten kohta voin laskea itselleni lisäaikaa vielä tuon kolmannestunninkin. Siinä ajassa ehtii kiertää sauvakävellen Halikon Kärävuoren.