Mediassa eletään taas vaalirahasotkun kaltaisia kiihkeitä aikoja. Kuvia ei enää kumarreta eikä herrojen töppäilyjä kuitata hymähtelyllä. Toimittajat haluavat irtautua hyvä veli -verkostoista, ja taantuman syvetessä hyväosaisuus on jälleen käypää riistaa.
Auto- ja kuljetusalan ammattiliiton AKT:n sisäisistä riidoista on riittänyt puhuttavaa ja kauhisteltavaa jo pitkään. Aihe on paitsi tärkeä, myös medialle herkullinen. Ovathan osapuolina piinkova ay-jyrä Timo Räty ja entinen seurapiirikaunotar Hilkka Ahde. Kaunotar- ja hirviöasetelmassa on kansansadun ainekset.
Aiemmista ammattiliittojen toimitsijariidoista ei ole noussut vastaavanlaisia mediakohuja. On silti hyvä, että ay-toimistojen kovamielinen henkilöstöpolitiikka nousee esille.
AKT-kohun pitkittyessä näyttää myös niin sanottu laatumedia sairastuvan vauhtisokeuteen, jossa journalistin ohjeita heitetään samaan roskikseen, jossa ovat jo ay-liikkeen sisäiset arvot. Helsingin Sanomien sunnuntai-osastossa (11.3.) piirrettiin AKT:n Timo Rädyn henkilökuvaa ja todettiin: ”Kerrotaan, että parilla oli suhde, jonka kariuduttua vaikeudet alkoivat”.
Toki jo aiemmin on vihjailtu samaan suuntaan, kun esimerkiksi iltapäivälehdissä on siteerattu akt-laisia lähteitä, jotka kertoivat Ahteen ja Rädyn alkuvuosien tiiviistä yhdessäolosta. Mutta edes Julkisen sanan neuvoston (JSN) kanssa alituiseen operoiva keltainen lehdistö ei uskaltanut esittää väitettä noin suoraan kuin Helsingin Sanomat.
Hesarin jutun toisen käden tiedoksi eli juoruksi naamioitua suhdeväitettä ehtivät siteeraamaan sunnuntaina jo monet muut päivälehdet. Epäily alkoi siis muuttua kovaa vauhtia todeksi. Näinhän juorun logiikka toimii.
Helsingin Sanomat ei ole ensi kertaa koettelemassa journalistin ohjeiden rajoja. Vuonna 2008 lehti julkaisi laajan jutun Eduskunnassa ilmenneestä nuoriin naistyöntekijöihin kohdistuneesta ahdistelusta. Ahdistelu tuli ilmi työsuojelukyselyssä, mutta Hesari julkaisi väitettyjen ahdistelijoiden nimiä ja kuvia. JSN antoi lehdelle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta, sillä väitteiden todenperäisyydestä lehdellä ei ollut näyttöä.
Perinteisessä lukijoiden luottamusta tavoittelevassa journalismissa pyritään esittämään vain faktat ja erottamaan ne mielipiteistä. Viime vuosina tätä rajaa on yritetty jostain syystä hämärtää. Syytä on vaikea nähdä, vaikka uutiskilpailu on koventunut, toimittajien kiire ja paine lisääntyneet, ja lehtikustantajat pyrkivät tuottamaan voittoa omistajilleen.
Toimittajat ovat viime vuosina paljastaneet monia törkyisiä pesäkkeitä vallan linnakkeissa. Ilta-Sanomien valelääkäriselvitykset ja Helsingin Sanomien paljastukset Finnairin ja Ilmarisen välisistä kaupoista ovat olleet tutkivan journalismin riemuvoittoja.
Mutta fiksu lukija kysyy myös: ”Ovatko nämäkään uutiset totta, jos samassa lehdessä kerrotaan myös silkkoja juoruja?”
Epäilyttävän suuret vaalituet, valelääkärit, laittomat irtisanomiset tai herrojen hämärät asuntokaupat synnyttävät aina moraalista närkästystä sen lisäksi, että niihin liittyy silkkaa laittomuutta.
Mutta entä kahden ihmisen välinen suhde ja sen laatu? Mitä minun Helsingin Sanomien lukijana pitäisi siitä tietää? Miksi vielä maksaisin moisten juorujen penkomisesta?
Teksti on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumni-palstalla 13.3.2012.
P.S. Samana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi päätoimittajan anteeksipyynnön – anteeksi pyydettiin vain Hilkka Ahteelta ja juoruviritys pidettiin yhä yllä.