Vanhemmat, hellittäkää vähän!

"Ja sitten vanhemmat: sovitaanko niin, että te ette usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo koulussa tapahtuneen,  enkä minä puolestani usko ihan kaikkea, mitä lapsenne kertoo kotona tapahtuneen?"

Näin kysyi vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ekaluokkalaisemme opettaja koulun ensimmäisessä vanhempainillassa. Ala-asteenopettajan kysymys nauratti meitä, mutta kouluvuosien myötä tajusimme kokeneen opettajan viisauden. Lapsen näkövinkkelistä kerrotut koulun tapahtumat nostattivat ajoittain tunteita kotona, jossa oma lapsi on tietenkin huomion keskipiste.

Poikaporukoissa sattui ja tapahtui, eivätkä myöhempien vuosien opettajien kasvatus- ja opetusmenetelmätkään nauttineet aina vanhempien varauksetonta hyväksyntää. Me 90-luvun vanhemmat koimme olevamme moderneja ja koulutettuja ihmisiä, joilla on jo oikeus vaatia myös koululta omien näkemystemme kuulemista ja huomioon ottamista.

Luojan kiitos meillä ei ollut Wilmaa eikä opettajan henkilökohtaista kännykkänumeroa tai sähköpostiosoitetta!

Posket punastellen saisimme yhä kirkonkylän raitilla kohdata opettajia, joiden kanssa olisimme voineet joutua nokkapokkaan mieltä kuohuttavista kertomuksista, joita kotona aikoinaan kuulimme. Nimittäin koululaisen ja hänen kaveriensa kasvaessa osa tarinoista on muuttanut aika lailla muotoaan. Aika paitsi kultaa muistoja, myös oikaisee ja suhteuttaa niitä.

                                                                       * * *

Tunnen kasvavaa sympatiaa sekä nykyopettajia että nykyvanhempia kohtaan, jotka ottavat kasvatustehtävänsä hirveän vakavasti. Viestit kodin ja koulun välillä sinkoilevat taajaan – ja ajoittain tulikivenkatkuisina. Monessa perheessä lapsista on tullut vanhempien projekti, ja vaatimukset lapsen arkea kohtaan vaikuttavat ajoittain kohtuuttomilta.

Me peruskoulusukupolvi ajattelimme, että päiväkodin ja koulun tehtävä on paitsi tarjota lapsillemme kasvatusta, myös mahdollisuus sosiaalistumiseen. Ryhmissä opitaan sovittelemaan, sopeutumaan ja hyväksymään erilaisuutta. Aina ei mennä MUN MIELEN mukaan, vaan hyväksytään yhteinen konsensus, johon sisältyy pettymyksiä ja oman ylpeyden nielemistä.

Nyt tämä näyttää kääntyneen päälaelleen: "Meidän perhe on tunnukseton, emme hyväksy kirkkoa joulujuhlan pitopaikaksi." "Me edellytämme lapsemme saavan voita päiväkodissa, koska emme hyväksy virallisia ravitsemussuosituksia." "Lauri Tähkän musiikista emme pidä, lapsemme ei osallistu juhlaan, jossa hän esiintyy." "Kasvatusideologiamme on sukupuolineutraali, emme salli lastamme kutsuttavan tytöksi."

Eivätkö nykyvanhemmat uuvu tällaiseen jatkuvaan hallintaan ja vastuuseen? Eikö ole raskasta reagoida jokaiseen rasahdukseen, joka päiväkodista ja koulusta raportoidaan?

Jokainen vanhempi tahtoo lapselleen hyvää. Monet jaksavat ponnistella lapsen hyväksi ja olla aktiivisia ja lastaan puolustavia vanhempia. On tilanteita, joissa ponnistelua todella tarvitaan.

Mutta silloin, kun arki sujuu tavanomaisesti, voisi hellittää. Tavanomainen arki on sitä, että pojat nahistelevat, tytöt nahistelevat, kouluruoka on "syvältä", opettaja on "epäreilu", kokeet ovat "teurastusta" ja "kaikilla" on uusin i-phone.

Irti päästämistä on hyvä alkaa opetella mahdollisimman varhain, vähitellen päiväkoti- ja ala-asteiässä, ja viimeistään ylä-asteella ja teini-iässä. Kun vanhempi luottaa lapseensa ja tämän lähipiirin aikuisiin, lapsi oppii luottamaan itseensä.

Sillä, niin uskomatonta kuin se onkin, niistä pienistä tyypeistä kasvaa ajan mittaan ihan fiksuja isoja tyyppejä. Ne valitsevat omat "projektinsa" jossain vaiheessa ihan itse, kylmänrauhallisesti ja meistä vanhemmista suuremmin piittaamatta.

       Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla  29.12.15.

Kivoja juttuja vai epämukavia kysymyksiä

"Odotushuoneessa vain kaksi potilasta, tule NYT meille päivystykseen!"

"Kirurgitaituri Vieno Skalpelli meillä vielä tämän viikon. Uskomaton tarjous sappikivien poistoon. Katso nettisivultamme video suoraan salista!"

Kun sote-alueet aloittavat toimintansa vuonna 2019, kohdistuu niihin valtava mielenkiinto ja julkisuus. Julkisuusmyönteisimmat sosiaali- ja terveydenhuollon johtajat ja julkkislääkärit keräävät mediahuomiota. Moderneimmat heistä pitävät viikottaista blogia. Sote-alueiden viestintäyksiköt twiittaavat ja whatsuppaavat aktiivisten potilaiden kanssa. Onhan käynnissä jatkuva kilpailu ennen kaikkea potilaiden, mutta myös kunnallis- ja aluehallintopoliitikkojen huomiosta.

Ne terveydenhuollon toimijat, joiden viestintäosastot ovat iskukykyisimmät, houkuttelevat suurimmat asiakasvirrat – eli keräävät voittajina suurimman rahapotin. Raha seuraa potilasta -iskulause toteutuu myös niin, että raha seuraa mediahuomiota.

Sote-alueilla järjestettävät sosiaali- ja terveyspalvelut hankitaan niiltä, jotka arvioidaan tehokkaimmiksi. Vaikka hoidon laadun ja vaikuttavuuden mittarit kehittyisivät kuinka objektiivisiksi ja vertailukelpoisiksi, on toimijoiden maineella ja julkisuuskuvalla tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys.

Maineenhallintatyö ja julkisuuskuvan kirkastaminen on jo aloitettu muutamissa sairaanhoitopiireissä ja sairaaloissa. Niissä hallitaan myös sosiaalisen median käyttö. Suosittelen tutustumaan vaikkapa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Tampereen yliopistollisen keskussairaalan facebook-sivuihin. Kanta-Hämeen keskussairaalassa tai Etelä-Pohjanmaansairaanhoitopiirissä johtajat päivittävät blogejaan useammin kuin monessa suuressa yrityksessä.

Matka vuoteen 2019 on pitkä ja kivinen siellä, missä terveyskeskuksen johtajan blogi on päivitetty edellisen kerran elokuussa ja päivystyspotilaat postailevat jonotusaikojaan sairaalan epävirallisille facebook-sivuille.

Ohituskaistaa pyyhältävät hurjaa vauhtia etenkin yksityiset yritykset. Ne ovat joutuneet kilpailemaan asiakkaista ja lääkäreistä jo kauan, joten niille viestintä ei ole "ylimääräinen pakko", vaan osa yrityksen arkea. Ei olekaan ihme, että mediakeskustelussa terveyspalveluyritysten toiminta on saatu kuulostamaan dynaamisemmalta kuin julkisten organisaatioiden.

Yksityisilläkin on silti paljon opeteltavaa: ne joutuvat sopeutumaan mediaympäristöön, jossa julkista palvelua tuottavia toimijoita vahditaan eri tavalla kuin pörssisalaisuuksilla suojattuja yrityksiä. On hyväksyttävä julkinen keskustelu rahankäytöstä, voitoista ja verojenmaksusta. Omille työntekijöillekin on sallittava sananvapaus mediassa.

Tämän sai kokea äskettäin Posti Group Oyj, joka antoi varoituksen lappilaiselle pääluottamusmiehelleen tämän mentyä lehdessä kertomaan henkilöstön näkökulmasta, mistä postinjakelun ongelmat johtuvat.

Sananvapautta vaaliva Julkisen sanan neuvosto antoi asiasta lausuman, jossa muistutti Postin hoitavan lakisääteistä palvelua, jolloin sen tulee myös sietää itseensä kohdistuvaa julkista arvostelua. Kansalaisten kuuluu saada tietää, miksi posti ei kulje luvatulla tavalla. JSN:n mielestä varoituksen antaminen pääluottamusmiehelle oli sananvapauteen kohdistuva toimenpide, joka on omiaan kaventamaan kansalaisten ja median tiedonsaantimahdollisuuksia.

Kun julkinen terveydenhuolto opettelee kehumaan itseään, yksityiset terveyspalveluyritykset joutuvat kasvattamaan sietokykyään suhteessa epämukaviin kysymyksiin.

Kirjoitus on julkaistu ILMAN LINKITYKSIÄ aiemmin Suomen lääkärilehdessä 4.12. ja Potilaan lääkärilehdessä 8.12.16: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/uutiset/kivoja-juttuja-vai-epamukavia-kysymyksia/#.Vmw4z1r6M_U.
LISÄYS 12.12.15: Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan blogissa 11.12. kommentoidaan kolumniani ja pohditaan, voiko julkisuutta hallita. Blogi linkattu kirjoitukseeni.

Klikkiotsikko saa houkuttaa, mutta ei johtaa harhaan

Julkisen sanan neuvoston kokoukset ovat aina melkoisia eettisiä maratoneja. Kanteluja tulee käsiteltäväksi laidasta laitaan – oikein helppoja niistä ovat aniharvat. Silloin kyseessä on pääsääntöisesti selvästi langettava, eli neuvosto toteaa tiedotusvälineen rikkoneen Journalistin ohjeita.
Se taas on aina ikävä ratkaisu – näin toimittajajäsenelle. Kun sitä kuitenkin tahtoisi aina luottaa, että media pysyttäytyy faktoissa ja toimii eettisesti harkiten.

Useimmat tapaukset kuitenkin vaativat pitkää pohdintaa ja monipolvista keskustelua. Lähes joka kokouksessa käy niin, että oma mielipide ratkaisussa vaihtuu omasta ensimmäisestä näkemyksestä, kun kuuntelee toisten neuvoston jäsenten näkemyksiä. Joskus taas oman perustelunsa huomaa vaikuttavan toisten jäsenten ratkaisuihin.

Neuvoston keskusteluita ei jäsenten tule ruotia julkisesti, vaikka me muutoin puolustammekin jokaisen sananvapautta – kuten tässä Postin pääluottamusmiehen sananvapautta puolustavassa lausumassa. Sananvapauteen kuuluu aina myös vastuullisuus sen käyttämisessä.

Neuvoston jäsenen omaa sananvapautta voi käyttää esimerkiksi JSN:n julkaisemalla blogipalstalla. Kynnys oman blogipostauksen tekemiseen tosin on hurjan korkea. Joka kerta miettii, onko omalla kokemuksella ja näkemyksellä yleistä arvoa. Nyt kuitenkin ratkaisin itseni likoon laittamisen puolesta. Huomasinhan, että ovat ne muutkin kyllästyneet pelkästään klikkauksia etsivään  otsikointiin.

Älä siis unohda hammastahnaa – äläkä faktoja!

Juha Sipilä, suosittelen Downton Abbeyta

Televisiodraamat suovat meille hetken paon arjesta. Samalla ne tuottavat meille ajatuksia ja tunteita, joiden kautta pystymme käsittelemään oman elämämme käänteitä ja vaikeuksia. Sadut eivät ole koskaan olleet vain viihdyttämistä varten, niissä on aina syvempi ulottuvuus.

Vai mitä, Sipilän Juha?

                                    * * *

Emme tiedä, onko  pääministeri Juha Sipilä historiallisen brittidraama Dowton Abbeyn katsoja, mutta lämpimästi neuvoisin katsomaan. Tänä syksynä sarjan fanit ovat saaneet seurata hermoja raastavaa valtataistelua paikallisen sote-alueen kyläsairaalan hallinnosta. Ja saanen huomauttaa, että kyse ei ole mistään pikkukinasta!

Tähän asti sarjassa on pystytty selviämään monista arkielämän vastoinkäymisistä: ensimmäisestä maailmansodasta, lady Maryn sänkyyn kuolleesta ulkomaalaisesta, parista vankilatuomiosta, Matthewn traagisesta auto-onnettomuudesta ja aviottomista lapsista.

Nyt kuitenkin koko kartanon ja ilmeisesti koko kylän rauhaa on rikkonut repivä riita siitä, minkä hallinnon alaisuuteen siirretään kylän oma sairaala. Ottaako sen hallintaansa läheinen kaupunginsairaala, joka on luvannut tuoda sinne uudistuksia? Vai pidetäänkö valta kartanonväen ja paikallisen omalääkärin ja sosiaalihoitajan käsissä?

Downton Abbeyn toimintaympäristö on muutoinkin muutoksen kourissa. Lady Mary on ottamassa ikääntyvältä ja stressisairauksia potevalta isältään päivittäisvastuuta kartanon johtamisesta. Lady Mary on päättänyt rakentaa kartanosta modernin yrityksen, jossa on elämisen mahdollisuus myös hänen kasvavalle pojalleen.

Tulorakenne on kuitenkin haastava, sillä vaikka henkilöstösivukulut eivät liene valtaisat, kartanossa on silti yhä huomattavan paljon henkilökuntaa. Lojaalisuus ja tuottovaatimukset taistelevat herrasväen mielissä. Alakerran väkikään ei ole yhtä alamaista kuin ennen.

Ainut, joka pitää kaikin tavoin kynsin hampain kiinni kaikesta vanhasta on isoäiti lady Violet Crawley.  Kyläsairaala näyttää muodostuneen hänelle symboliksi aatelisten vallasta. Onhan hänen perheensä aikoinaan antanut sairaalalle tontin, ja ilmeisesti kartano vastaa paljolti myös sairaalan toimintakuluista.

Jos lady Violet nyt antaisi päätösvallan piirikunnalle, antaisi  hän periksi modernisaatiolle, etäisille vallankäyttäjille ja kenties demokratialle. Ei tule kuuloonkaan! Miten jossain kaukana voitaisiin tietää, mitä hänen omat kyläläisensä tarvitsevat.

Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Isoäiti juonittelee, kiristää ja lahjoo. Hän saa kartanoon illalliselle jopa terveysministeri Neville Chamberlainin. Ikäväksi yllätykseksi konservatiiviministeri paljastuukin uudistusmieliseksi. Tosielämässä samainen Chamberlain toteutti laajan joukon yhteiskunnallisia uudistuksia Isossa-Britanniassa 1920–30-luvuilla.

                                    * * *

Dowton Abbeyssa päästäneen selvyyteen jouluun mennessä, miten sote-uudistuksen kanssa käy. Juha Sipiläkin siirsi tavoitteitaan joulukuulle. Jännityksellä seuraammekin nyt, miten Lady Violet ja Sipilä nielevät ylpeytensä ja suostuvat aina välttämättömiin kompromisseihin. Vallanhalu on sietämätöntä, mutta toki ihminen saa periaatteistaan pitää kiinni – tiettyyn rajaan saakka. Lady Violetin sanoin: "Principles are like prayers. Noble of course. But awkward at a party". Periaatteet ovat kuin rukoukset, jaloja tietenkin, mutta hankalia juhlissa".

   Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 10.11.2015

Erityisavustajan mopo karkasi

 "Kuka tarkistaisi Forssin lääkityksen?" tviittasi perussuomalainen Petteri Leino Twitter-sivullaan 1. syyskuuta.

Sivallus kohdistui Maanpuolustuskorkeakoulusta eläkkeelle jääneeseen professori Stefan Forssiin, joka Hufvudstadsbladetissa julkaistussa mielipidekirjoituksessaan kritisoi kovin sanoin puolustusministeri Jussi Niinistön (ps) suunnittelemaa kansliapäällikkövaihdosta.

"Lääkityksellä" viitataan mielenterveysongelmiin, joten Leino halusi toden totta asettaa arvostetun tutkijan näkemykset kyseenalaisiksi.

Kärkevä kielenkäyttö on perussuomalaisten leipälaji, samoin kuin vaikeus sietää puolueeseen kohdistuvaa julkista kritiikkiä.  Puolustusministeri itse osoitti herkkänahkaisuutensa A-studiossa uhkaamalla toimittajaa uloskävelyllä.

Mutta kuka on tämä Petteri Laine? Ja onko sillä niin väliä, mitä hän sosiaalisessa mediassa puuhailee?

Petteri Leino on puolustusministeri Niinistön erityisavustaja, joka toimi aiemmin Aliupseeriliiton puheenjohtajana. Jo tuossa luottamustoimessa hän sai julkisuutta räväköistä kommenteistaan.

Some-profiilissaan Laine kuvailee itseään ihmiseksi, joka "sanoo mitä ajattelee".

Uusi Suomi -verkkolehden haastattelussa (7.9.15) Petteri Leino korosti tviittailleensa professori Forssista yksityishenkilönä: "Ne eivät ole puolustusministerin tai puolustusministeriön kommentteja, vaan minun omia henkilökohtaisia ja minä vastaan niistä. Retoriikkani on hyvin runsasta."

Näinkö voi mies erottaa roolinsa?

Ministerin erityisavustaja on määraikainen virkamies, jota koskevat useimmat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muitakin valtion virkamiehiä. Valtioneuvoston antamissa ohjeissa todetaan muun muassa, että "kaikkien virkamiesten on asemansa johdosta viranhoitonsa ulkopuolellakin käyttäydyttävä asiallisesti, asianmukaisesti ja yleisten sopivuusvaatimusten mukaisesti."

Asiallisuutta ja virkamiesetiikan noudattamista edellytetään, koska työssään erityisavustajat ovat suomalaisen vallankäytön ytimessä. Vaikka heillä ei ole virallista esittelyvaltaa, välillä he käyttävät kokouksissa ministerin puhevaltaa, mikä on omiaan hämmentämään heidän asemaansa virkakoneistossa.

                                                              * * *

Parhaillaan suomalaiseen virkamieskuntaan kohdistuu poikkeuksellisen kärjekästä julkista arvostelua.

Viime aikoina Julkisen sanan neuvostoon on tullut useita kanteluita virkamiehiltä, jotka ovat sydämistyneet saamastaan julkisuudesta. Heidän virkatyönä tekemiensä ratkaisujen perusteluja ja oikeutusta on kritisoitu mediassa, minkä jälkeen virkamies on kohdannut yksityiselämässään vihapuhetta ja jopa suoranaista uhkailua. JSN ei ole yleensä löytänyt jutuista virheitä, eikä pelkkä epämukavista asioista uutisointi riitä langettavaan tuomioon.

Julkisen keskustelun rajoja piirretään nyt uusiksi. Mitä asiattomammin virkamiehet julkisuudessa käyttäytyvät, sitä vahvempia aseita he tarjoavat kriitikoilleen.

Kun retoriikka kovenee ja rintamalinjat kiristyvät, myös poliittisesti valittujen, virkamiesvastuulla toimivien erityisavustajien pitäisi sisäistää vaatelias virkamiesetiikka. Vaitelias ei tarvitse olla, mutta on siellä Twitterissäkin delete-nappi.

Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 12.9.2015 (ilman internetlinkkejä)

Tytöt pois labrasta ja muita sutkautuksia

Menneen kevään puheenaiheeksi nousi ikääntyneen miespoliitikon seksisävytteinen viestittely oman puolueen naisille.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Kun takavuosien “kikkelikortit” vielä sivuutettiin ilman jälkiseuraamuksia, ovat viime vuosien ahdistelukohut merkinneet miehen uralle selvää notkahdusta, jopa syrjäyttämistä pois merkittäviltä paikoilta.

”Pojat on poikia” -puolustelut ovat saaneet vastaansa aiempaa selvästi kovemman tuomion.

                                                               * * *

Itse olin toissaviikolla todistamassa julkista möläyttelyä miesten ja naisten suhteista, jotka arvon nobelisti koki hankaliksi.

Istuimme kutsuvieraslounaalla tiedetoimittajien maailmankongressin avajaispäivänä Soulissa. Lounas oli järjestetty Etelä-Korean naistutkijoiden ja -insinöörien kunniaksi. Kunniavieras oli Nobelilla palkittu professori Tim Hunt. 72-vuotias Hunt oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

Lyhyessä lounaspuheessaan tämä ylistetty molekyylibiologi tunnusti olevansa perinteinen sovinisti. Mies kertoi, mistä se johtuu: “Naisista laboratoriossa koituu aina ongelmia. Joko sinä rakastut heihin tai he rakastuvat sinuun. Ja jos moitit heitä, he purskahtavat itkuun."

Ajattelin siinä hetkessä, että olipas mautonta. Mutta sivuutin puheen lokeroiden sen mielessäni huonon huumorin osastolle.

Kaikki kollegani eivät kuitenkaan möläytystä sivuuttaneet. Amerikkalaistoimittaja ja viestinnän professori Deborah Blum ja brittiläinen tiedetoimittaja Connie St Louis järkyttyivät nobelistin sovinismista ja kysyivät, oliko tämä tosissaan. Mies kertoi olevansa.

Vasta tämän tarkistuksen jälkeen toimittajat alkoivat twiitata eli jakaa sosiaalisessa mediassa Huntin ajatuksia naisista tiedemaailmassa. Viestit levisivät kulovalkean tavoin. Parin päivän sisällä koko kongressimme puhui lounaspuheesta. Hyvin nopeasti eri tahot, joissa Tim Hunt yhä toimi, irtisanoutuivat hänen mielipiteistään.

Mies sai viikon sisällä lähtöpassit yliopistostaan ja puhekutsuja peruttiin.

Hunt itse järkyttyi kohtalostaan. Ylen uutisen mukaan Hunt on todennut: "Urani on loppu. Olin toivonut voivani vielä tehdä tieteenedistämistyötä Englannissa ja Euroopassa, mutta ei se käy. Minusta on tullut myrkkyä. Akateemiset laitokset ovat pesseet minusta kätensä kysymättä minun kantaani”.

                                                               * * *

Tim Hunt vetosi ensimmäisessä BBC:n haastattelussa siihen, että hän vain kertoi totuuden. Hän pahoitteli puheensa paikkaa, mutta seisoi yhä sen takana, että ihmissuhdekiemurat miesten ja naisten välillä haittaavat tieteentekoa ja sen vuoksi sukupuolet kannattaisi työpaikoilla erottaa.
Myöhemmin mies on sitten väittänyt puheitaan vitsikkäiksi, ja on saanut tuekseen monia, jotka ovat sydämistyneet tieteenedistäjän kovasta julkisesta tuomiosta.

Hunt edustaa näkemyksineen mennyttä maailmaa, sillä tiede on liian vaikea elämänalue, jotta kenenkään aivoja ja kunnianhimoa kannattaisi olla noteeraamatta – sukupuolesta riippumatta.

Me kohtuullisen tasa-arvoisessa Skandinaviassa elävät emme ehkä ihan ymmärrä tai hyväksy nobelistin kohtaamaa some-raivoa ja pilkkavideoita. Mutta maissa, joissa naisten asema työelämässä ja tiedemaailman huipulla on monista syistä johtuen heikko, kuten USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, suuttumukselle on oikeat syyt. Me suomalaiset emme aina muista, miten harvinaisia maailmassa ovat pitkä äitiysvapaat ja kunnallinen päivähoito.

Tim Huntin aiemmin arvostetusta asemasta käsin olisi voinut puuttua tärkeämpiinkin asioihin, kuten naisten huonoon asemaan tieteessä ja professorivalinnoissa, sekä molempia sukupuolia koskettavaan perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmiin. Raa´an kilpailun ja tutkimusvilpin kurimuksestakin olisi riittänyt julkituotavaa.

Viikon opetus: Medialla on yhä voimaa. Voimaa voi käyttää niin hyvään kuin pahaan. Sosiaalisen median vuorovaikutteisuus voi yllättää kokeneenkin konkarin. Ylimielisyys ja toisten ihmisten vähättely näyttävät entistä pahemmilta, kun viestiä toistetaan tuhansia ja tuhansia kertoja. Some on armoton väline.

  Kirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä ja ilman nettilinkkejä 21.6.2015 Salon Seudun sanomien kolumnipalstalla

Ministerikuvat ja etiikka kolaroivat

Ministeri Päivi Räsänen joutui maanantaina auto-onnettomuuteen. Kolari ei ollut ihan mitätön, sillä Räsänen kuljetettiin ambulanssilla Helsinkiin sairaalaan. (Ylen uutinen)

Töölön sairaalan ovella vastaanottamassa olivat tv-kamerat ja lehtikuvaajat. Salamavalojen räiskyessä kalpea Räsänen makasi avuttomana paareilla. Hän vietti yön tarkkailussa sairaalassa.

Keskiviikon Helsingin Sanomain pilakuvassa Karlsson vitsaili aiheella. Piirroksessa Räsänen makaa sairaalapedillä käsi ja jalka paketissa. Ovensuussa lääkäri sanoo toiselle: ”En tiennytkään että vääntö hallituksen perhepaketista oli noin rankka”.

Hah hah.

Ei naurattanut, ei yhtään.

Olen ollut lievän autokolarin jäljiltä terveyskeskuksessa, peloissani ja huolissani. Olen istunut perheenjäsenen vierellä sairaalassa peloissani ja huolissani.

Meistä melkein jokainen on. Eikö Karlsson koskaan ole kokenut huolta läheistensä puolesta?

Eikö pilapiirtäjä tavoita sitä hätää, joka onnettomuuden uhrit ja heidän omaisensa valtaa? Olisiko moinen pilapiirros julkaistu vaikkapa Konginkankaan bussiturman jälkeen?

Ei tietenkään olisi julkaistu. Siellähän menehtyi ja loukkaantui nuoria ihmisiä, tavallisia ihmisiä, ei julkkiksia.

                                                                    * * *

Julkisuuden henkilön yksityisyyden suoja on alentunut. Tätä ei ole kirjattu mediaetiikkaa sääteleviin Journalistin ohjeisiin. Silti me Julkisen sanan neuvoston jäsenet tulkitsemme tällä tavalla kanteluita, joissa vedotaan yksityisyyden suojaan. Julkisessa asemassa toimivan on kestettävä toimiinsa ja henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta ja kritiikkiä.

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat olleet eurooppalaisessa mittakaavassa erityisen kilttejä esimerkiksi ministerien ja muiden poliitikkojen yksityisyyselämää kohtaan. Oikeudessa yksityisyyden rajoja on piirretty varsin tiukoiksi, mistä Suomi on saanut useamman kerran noottia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.

Journalistin ohjeissa todetaan selkeästi, että ”sairaus- ja kuolemantapauksissa sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta”.

Ministerin Räsäsen avustaja vetosi turhaan toimittajiin, ettei Räsäsen ambulanssi- ja sairaalakuvia julkaistaisi. Yksityiselämään kuuluvia arkaluonteisia seikkojakin saa julkaista, jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Ministerin auto-onnettomuus on ehdottomasti sellainen asia. Niin kurjalta kuin meistä monesta tuntuikin nähdä avuton, pelokas ihminen silmästä silmään tv-ruuduissa ja lehtikuvissa, ministerin kuvien julkaisulle oli perusteensa.

Sen sijaan leikinlasku kenenkään vakavalla onnettomuudella ei kuulu hyviin tapoihin. Sellainen lähentelee vahingoniloa. Ministerin hädällä ja pelolla ilottelu on vain julmaa.

Ulla Järvi

                   Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 6.2.2015

Kestääkö haastateltava laveat julkaisuoikeudet?

Kuvitellaan, että olet ravitsemusasiantuntija. Sinulla on luottamukselliset välit ison viikkolehden toimittajan kanssa ja annat hänelle ajoittain paljon aikaasi. Toimittaja esittää sinulle sähköpostitse kysymyksiä ja vastaat niihin. Vastaustesi pitää olla paitsi tieteellisesti vedenpitäviä, myös elävästi ja hauskasti kirjoitettuja.

Olet tehnyt saman toimittajan kanssa yhteistyötä jo parisen vuotta. Asiantuntemustasi on käytetty ainakin parissakymmenessä jutussa. Olet alkanut miettiä, josko kirjoittaisit oman ravitsemusta käsittelevän yleistajuisen tietokirjan. Moni lehdenlukija on itse asiassa sitä toivonutkin sinulle tulevissa sähköpostiviesteissä.

Yllättäen saat kuulla luottotoimittajaltasi, että lehtiyhtiöltä on tulossa oma kirjasarja. Yksi niistä käsittelee ravitsemusta. Toimittajan tekemät jutut sekä lehtikonsernin toisen toimittajan artikkelit muodostavat kirjan keskeisen sisällön. Kohta huomaat, että sinun kuvasi komeilee kirjan mainoksissa konsernin aikakauslehtien näyttävissä mainoksissa. Sinut mainitaan kirjan yhdeksi asiantuntijaksi.

Kun tapaat toimittajan seuraavan kerran, kysäiset puolivakavissasi, millaiset rojaltit on luvassa. Toimittaja punastuu ja naurahtaa väkinäisesti. Häneltä vietiin tekijänoikeudet juttuihinsa jo monta vuotta sitten. Sama tehtiin muutama vuosi sitten kaikille ulkopuolisille avustajille. Sen kummemmin toimittaja kuin sinäkään ette ole oikeutettuja minkäänlaiseen rahalliseen korvaukseen.

Väritetään tilannetta vielä makoisalla jälkipelillä. Sinä olet vankkumaton virallisten ravitsemusohjeiden ja ruokakolmion kannattaja. Kirjan mainonnassa esiinnyt kuitenkin rintarinnan ravintoneuvojan koulutuksen saaneen ex-urheilijan kanssa, joka vannoo voimaruoan ja kookosöljyn nimiin. Hän on lehtikonsernin vaihtoehtoisen elämäntapalehden ruokakolumnisti.

Eräänä päivänä kirjasta tehty aukeaman juttu on konsernin iltapäivälehdessä, joka on levitetty yliopistolla laitoksenne kahvipöydälle. Huomaat kollegojesi supattavan selkäsi takana – sinusta tuntuu, että kahvihuone tyhjenee pikaisesti sinne astuttuasi. Arvostettu kollega soittaa ja pyytää poistamaan lähes valmiista tieteellisestä artikkelistanne hänen nimensä – olihan hänen panoksensa kovin pienikin…

                                                                               * * *

Journalistin ohjeiden mukaan (JO 17) “Haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Hänelle on myös kerrottava, jos haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Haastateltavalle pitää aina kertoa, onko keskustelu tarkoitettu julkaistavaksi vai ainoastaan tausta-aineistoksi.”

Median kilpailuasetelmien kiristyessä yhä useampi mediakonserni on ottanut toimittajilta ja avustajilta tekijänoikeudet näiden juttuihin. Jutuissa esiintyville haastateltaville pitäisi pystyä kertomaan kaikki mahdolliset julkaisukanavat.  Koska lehtikonserni voi myydä jutut minne tahansa ja käyttää niitä missä omassa julkaisussa tahansa, Journalistin ohjeiden noudattaminen on tehty mahdottomaksi.

Asiantuntijoilla ei siis ole mitään mahdollisuuksia valvoa sitä, missä heidän asiantuntemustaan hyödynnetään. Mediajulkisuudesta voi tieteentekijälle olla usein silkkaa hyötyä, mutta häneltä viedään mahdollisuus julkisuuden rajaamiseen näissä uusissa tekijänoikeussopimuksissa, joita jopa sanellaan yksipuolisesti.

Journalistiliitto ja muut toimittajäjärjestöt, kuten Suomen tiedetoimittajat ry, yrittävät pitää kiinni niin tekijänoikeuksista kuin Journalistin ohjeista. Tässä rintamassa olisi paikkansa myös asiantuntijoiden ja tieteentekijöiden oikeuksia edustaville järjestöille.

Ulla Järvi

Kirjoitus on julkaistu Tiedetoimittaja-lehdessä 4/2014