Uutuuskirja kuvaa nuoren toimittajan ja vanhan presidentti
Kekkosen suhdetta – mutta myös 1970-lukua.
Toimittaja-tietokirjailija Maarit Huovisen kirja Tyttö ja
nauhuri (WSOY) ilmestyi tiistaina mediajulkisuuden saattelemana. Huovinen on
halunnut käyttää kirjailijanimenä tyttönimeään Tyrkkö, koska nojaa kirjassaan
nuoruutensa päiväkirjoihin ja silloin kirjoittamiinsa lehtijuttuihin.
Maarit Tyrkön kirja on paljon muutakin kuin vain muistelua
suhteesta vanhenevaan presidentti Urho Kaleva Kekkoseen. Ennakkomarkkinointi ja
julkisuus kirjan ympärillä on kuitenkin keskittynyt niihin sivuihin, joissa
Tyrkkö kirjoittaa kohtaamisistaan Kekkosen kanssa. Se on ymmärrettävää, koska
Kekkosella oli myös maine karismaattisena naistenmiehenä.
Kirjassa on kuitenkin monta kerrosta, joista yksi on
1970-luvun mediamaailma ja naistoimittajan uran rakentuminen.
PR-emäntänä toimineen Maarit Tyrkön toimittajanura
käynnistyi 24-vuotiaana Wihuri-yhtymän henkilöstölehdessä ja laajeni Suomen
Kuvalehden avustamiseen. Jo pari vuotta myöhemmin 1974 hänet pyydettiin lehteen
vakituiseksi. Tyrkkö oli toimittajavanhempien ainoa lapsi ja kasvanut
kirjoittamisen ja median maailmassa, vaikka jäikin aluksi lääkäri-isoäitinsä
hoiviin vanhempien erotessa. Hän kertoo olleensa vahvojen naisten kasvattama
tyttö, jolle isä jäi hyvin etäiseksi.
Yritteliäisyyttä nuorelta naiselta ei ainakaan puuttunut.
Hän puhui itsensä tuon ajan julkkisten pakeille, sai haastatteluita
liikemiehiltä ja vuorineuvoksilta ja tarjosi rohkeasti New Yorkin
matkapäiväkirjansa Suomen Kuvalehdelle.
Maarit Tyrkkö oli simpsakka ja rohkea, avoin ja
hyväkäytöksinen, joten hän tuli toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Se on avu
toimittajan työssä, joka vaatii oman persoonansa mukaanottoa. Hän ei peittele
eikä häpeile sitä, että näiden ominaisuuksiensa vuoksi hänelle aukeni monia
ovia, jotka saattoivat olla kyynisemmille toimittajatyypeille sulkeutuneita.
Kenties PR-tausta vaikutti hänen toimintaansa, tai sitten
aika vain oli toinen. Nykytoimittajat eivät juuri lähettele haastateltavilleen
kukkia jälkeenpäin, eivät muista kiitoskortteja eivätkä hevin heittäydy
haastateltaviensa ystäviksi.
Tyttö ja nauhuri vuoteen vierellä
Tyrkön muistelmissa Kekkonen on ikämies; heidän kohdatessaan
jo 74-vuotias. Ensi tapaamisen jälkeen Sylvi Kekkonen kuolee pitkään
sairastettuaan. Tyrkkö itse on tuolloin vasta 26-vuotias nuori nainen, joka
nuoruusaikaisen kihlauksen purkauduttua päätti elää vapaana ja keskittyä
uraansa.
Hänet lähetetään Suomen Kuvalehdestä haastattelemaan
presidentti Kekkosta, joka on sairaalassa toipumassa eturauhasleikkauksesta.
Aihe on arka, mutta Kekkonen on päättänyt antaa haastattelun, koska hänen
terveydentilastaan on käyty spekulaatioita. Myös henkilääkäriä haastatellaan,
koska halutaan kertoa ihmisille eturauhasen liikakasvusta ja sen hoidosta.
Maarit Tyrkön kirjassa on lehtijuttu, jossa Kekkonen
kuvailee vanhenevan miehen virtsaamisvaivoja ällistyttävän avoimesti. Kyseessä
oli kuitenkin sairaus, joka monella tapaa iskee miehisyyden ytimeen. Kuin
varmemmaksi vakuudeksi, Tyrkkö saa Kekkoselta haastattelun yhteydessä
kuntotestin tulokset, joiden mukaan Kekkonen on muutoin nelikymppisen miehen
terässä.
Tästä intiimistä hetkestä alkaa erikoinen ystävyys, joka
puhututti aikalaisia. Maarit Tyrkkö oli tekemisissä Kekkosen kanssa niin
toimittajana, kirjailijana, epävirallisena sihteerinä, kalastuskaverina kuin
nuorena ystävättärenä. Kirjan lukija jää väistämättä miettimään, miten suhteen
kumpikaan osapuoli pystyi näitä moninaisia rooleja käsittelemään. Kekkonen
saattoi ärhennellä toimittaja Tyrkölle, mutta lähettää tälle samaan aikaan suorasukaisen
ikävöiviä kirjeitä: ”Jumalauta. Minulla
ei kai koskaan ollut ketään niin ikävä kuin Sinua tänään”.
Kekkonen on ajoittain tuskallisen tietoinen ikäerosta ja
omasta vanhenemisestaan. Äänikirjeessä Maarit Tyrkölle hän sanoo: ”Mutta jos jossain vaiheessa katsot, että
minä tulen rasittavaksi ja hankalaksi ja tuotan sinulle harmia ja mielipahaa, sano
suoraan. Minun on silloin pakko lähteä kyykkimään”.
Kekkonen toiveineen ja vaateineen täyttää nuoren toimittajan
arkea, mutta hän kokee, että on etuoikeutettua saada olla ystävä ja mielitietty
karismaattiselle miehelle. Maarit Tyrkkö kuvailee kirjassaan myös niitä
ajatuksia, joita ikäero herätti hänessä tuolloin. Hän koki, että ikäero on
pikemminkin etu ja turva. ”Arvostimme
toisiamme: minä presidentille kertynyttä rikasta elämää, hänen kokemuksiaan ja
viisauttaan; hän oletettavasti minusta säteilevää nuorta tarmoa ja hullua
rohkeutta, jota maailma ei ollut vielä sammuttanut”.
Vaikka Kekkosen ja tuon ajan muistavia lukijoita on yhä
paljon, voi kysyä, mitä annettavaa kirjalla on tässä ajassamme. Onhan se vain
yhden ihmisen kokemusta, mikrohistoriaa, jossa tuon ajan julkkisnimiä
vilahtelee ajoittain turhan hengästyttävään tahtiin. Kirjaa tekee mieli
puolustaa erityisesti tässä ajassa, jossa erilaisista rakkauksista ja ylipäänsä
erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan paljon. Tässäkin rakkaudessa on omat sävynsä,
jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla kerrotuiksi.
Maarit Tyrkön muistelmien ensimmäinen osa päättyy uuteen
vuoteen 1976. Lisää on luvassa.