Äiti ja isä istuvat tuvassa ja juovat saikkaa. Varhainen
aamutee on heidän kahdenkeskinen hetkensä ennen navettaan menoa. Herään joskus
samaan aikaan ja kinuan oman kupin. Yhä useammin olen nähnyt äidin näyttävän siltä
kuin hän olisi itkenyt. Nauravainen isäni istuu usein pää painuksissa.
Eletään 1970-luvun alkua. Voivuori on sana, jonka kuulen
toistuvan aikuisten puheissa yhä useammin, kun käydään naapureissa kylässä. Sen
sanan päälle nauretaan, mutta nauru ei minusta kuulosta iloiselta.
Eräänä päivänä näen äidin itkevän tosissaan. Pihaan on
ajanut auto, johon meidän kolme lehmäämme talutetaan. Minäkin alan itkeä, kun
näen Ruusun ammuvan kauhuissaan. Huudan äidille vihaisena, että Ruusu oli minun
vasikkani, ei sitä saa viedä minnekään.
Muutamaa viikkoa myöhemmin meille lapsille kerrotaan, että
muutamme ihan uuteen kotiin. Pellot pannaan pakettiin, kuulemme ja mietimme
pikkusiskon kanssa, mitenköhän sekin onnistuu. Meistä se on hauska juttu, josta
yritämme kysyä isolta veljeltä, joka puhuu aina vain vähemmän.
* * *
Istumme toimittajaystävieni kanssa usein pohtimassa, miten
meidän oikein käy. Puheemme ovat alakuloisia.
Journalismia ajetaan alas parhaillaan kovaa vauhtia joka
puolella ympärillämme. Ikäisiämme toimittajia irtisanotaan tuotannollisista ja
taloudellisista syistä. Lehtien mainostulot laskevat, sopeuttamistoimet ovat
ymmärrettäviä, mutta keinot ovat äärimmäisen kovat.
Internetistä tuli meidän ammattikuntamme voivuori. Media
paisui verkkoon, jossa sitä jaetaan ilmaiseksi. Maksumuureilla pyritään saamaan
lukijoita maksamaan toimittajien ja valokuvaajien työstä, mutta ilmaisiin
uutisiin tottuneiden lukijoiden on vaikea sitä ymmärtää.
”Tiedonhan pitää kulkea vapaasti!” vaatii netissä
facebook-kaverini, köyhyystutkija. Yritän selittää, että journalismi on ollut
yli sata vuotta työ, josta on maksettu palkkaa, joka on kertynyt tilaaja- ja
ilmoitusmaksuista. Keskustelu tyrehtyy.
*
* *
Äitini sanoi aina meille tytöille, että ”Käykää koulut ja
menkää pankkiin töihin, teiltä ei leipä lopu”. Kävimme koulut, mutta pankkiin
emme onneksi menneet. Pankeista irtisanottiin tuhansia lamavuosina, ja
irtisanomiset alalla näyttävät taas kiihtyvän.
Sisko on matkatoimistoalalla selvittänyt neljän vuoden
sisällä neljät yt-neuvottelut, minä olen kokenut kahdet. Parikymppisinä emme
olisi voineet uskoa, että juuri meidän alojamme kohtaa vielä alasajo.
Meidän sukupolvemme yhteinen voivuori on globalisaatio. Kylmän
Pohjolan vaatteet ommellaan kuumassa Kaukoidässä. Kännykät tehdään ja myydään
Aasiassa, huomenna todennäköisesti Afrikassa.
Maailma muuttuu ympärillämme vauhdilla, jossa emme pysy
perässä, vaikka kuinka laskisimme palkkojamme, pidentäisimme työuriamme ja
ryhtyisimme yksityisyrittäjiksi. Koko ajan yhteiskunta heittää romukoppaan
osaamista ja töitä, joista ennen maksettiin, mutta jotka eivät enää kelpaakaan
vaihdonvälineiksi.
Iloitsemme lapsistamme, joista yhä useampi näyttää
valmistuvan hoitoalalle. Jospa heitä tarvittaisiin – aina.
Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 14.12.2012