Poteroista kohti kokemushoitoja

Syksyn aikana otsikoihin nousivat jälleen ihmerohdot ja huuhaahoidot. Keskustelua seurasi moraalinen paniikki: Nyt on tehtävä jotain! Aloitettiin siis jälleen keskustelu vaihtoehtohoitojen turvallisuudesta, ja kaivettiin naftaliinista ns. puoskarilaki. Lakiehdotusta on vatvottu – ja väliin haudattukin – jo kymmenen vuoden ajan. Tavoitteena on parantaa potilaiden turvallisuutta.

Vaihtoehtohoidoillahan tarkoitetaan viralliseen terveydenhuoltoon kuulumattomia hoitoja, joita voivat antaa niin terveydenhuollon ammattihenkilöt kuin alan ulkopuolella toimivat henkilöt.  Lain tavoitteena on muun muassa määritellä, mitä vaihtoehtohoidot ovat, säännellä markkinointia ja saada hoitojen antajat yhteiseen rekisteriin.

Ensimmäiseksi laki onkin karahtanut hoitojen määrittelyyn. Onko esimerkiksi akupunktio samalla viivalla kuin homeopatia tai vyöhyketerapia? Minkä verran tutkimusnäyttöä vaaditaan jonkin hoidon tehosta ennen kuin se kelpuutetaan ”virallisen terveydenhuollon” piiriin. Kritisoijat huomauttavat, ettei kaikkia lääketieteellisiä hoitojakaan ole aina tutkittu samoilla kriteereillä, joilla vaihtoehtohoitoja nyt arvioidaan.

Me viestinnän ammattilaiset mietimme, miten ylipäänsä nimitämme näitä hoitoja. Vaihtoehto-hoito-sana ei kelpaa lääkäreille, koska joku voi erehtyä kuvittelemaan, että hoidot olisivat  vaihtoehto sairauksien käyvälle hoidolle. Täydentävät hoidot -sanapari ei kelpaa samasta syystä. Lääkärit haluaisivat puhua uskomushoidoista, mutta vaihtoehtohoitojen antajat eivät suin surminkaan hyväksy tätä termiä, koska katsovat hoitojensa perustuvat muuhun kuin uskoon tai uskomuksiin.

Poterot siis vain syvenevät.

Tiedeyhteisön parista on ehdotettu termiksi CAM-hoitoja. Se tulee sanoista complementary and alternative medicine. Lääkärit eivät pidä tästäkään termistä, koska monille CAM-hoidoille ei ole mitään lääketieteellistä perustaa.

Minua itseäni häiritsee erityisesti puoskarilaki-sana. Puoskareihin liittyy vahva mielikuva pahantahtoisista ihmisruumiin ja -mielen särkijöistä. En pidä enkeli- tai yksisarvishoitoa hyväksyttävinä, mutta en niitä nyt puoskaroinniksikaan kutsuisi, jos niiden antajat tuntevat rajansa.

Voisimmeko ryhtyä puhumaan näistä lääketieteen ulkopuolisista hoidoista kokemushoitoina? Sana viittaa potilaan kokemukseen hoidon mahdollisesta tehosta. Sanalla voidaan myös tuoda esiin hoitojen antajan työkokemuksen merkitystä hoidon onnistumisessa.  Kumpaakaan osapuolta ei vähätellä. Lääkärienkin luulisi sanan kelpuuttavan, koska se on varsin arvovapaa termi eikä liioittele hoidon tehoa.

Lääkäri Markku T. Hyyppä on kerran käyttänyt kokemushoidot-sanaa Terveyskirjaston artikkelissa. Sana ei ole käytössä kulunut eikä synnytä ristiriitaisia mielleyhtymiä. Miksi emme voisi tehdä kompromissia ja ryhtyä puhumaan kokemushoidoista!

     Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Aivoterveys-lehden 4/2018 kolumnipalstalla.

Kuka raivaisi naislääkärin tietä professoriksi?

Suomalaisissa yliopistoissa joka neljäs lääketieteen professori on nainen. Naislääkärien osuus professoreista on pysynyt suurin piirtein samana koko 2010-luvun. Eikö yliopistojen tasa-arvo-ohjelmilla ole mitään vaikutusta?

Olen laskenut Valtiokalentereista naislääkärien uratietoja 2010-luvun alussa sekä uudestaan tänä syksynä. Artikkelit vuosikymmenen alusta julkaistiin Lääkärilehdissä 32/2011 ja 44/2013.

Jälkimmäistä artikkelia seurasi Naislääkäriyhdistyksen reaktio. Yhdistys pyysi tasa-arvovaltuutetulta lausuntoa professorien kutsumenettelystä Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Viidessä vuodessa 25 professorinvirkaan oli kutsuen löydetty 21 pätevää miestä. Sittemmin kutsukäytäntö muutettiin.

Naisten urakehityksen vauhti ei kuitenkaan ole muuttunut: 1970-luvulla syntyneistä, professoriksi nimitetyistä monin verroin useampi on edelleen mies kuin nainen.

Naisten asemaa johtotehtävissä voidaan parantaa esimerkiksi positiivisella erityiskohtelulla, eli käytännössä suosimalla sitä sukupuolta, joka on aliedustettu silloin kun hakijat ovat yhtä päteviä. Lääketieteellisissä tiedekunnissa menettelyä ei kuitenkaan käytetty. Tekemissäni haastatteluissa vedottiin siihen, että naisia on valittu professoreiksi samassa suhteessa kuin heitä on ollut hakijoina. Tulppa olisikin siis hakijoissa, ei valitsijoissa.

Tämän vuoden tietojen mukaan Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on 72 vakituista professoria, joista 18 on naislääkäreitä. Määräaikaisia professoreita on seitsemän, ja heistä kaksi on naislääkäreitä. 35 osa-aikaisesta professorista lääkärinaisia on yhdeksän. Naislääkärien osuus kaikista professoreista on siten 25 %. Osuus on noussut kahdeksassa vuodessa vajaat 10 prosenttiyksikköä, huimasti enemmän kuin maan muissa yliopistoissa. Toisaalta Helsingissä on professorien kokonaismääräkin kasvanut.

Muutos on kivulias. Tänä syksynä Tampereen yliopisto tuomittiin käräjäoikeudessa maksamaan yli 60 000 euron korvaukset neurologille, jota oikeuden mukaan syrjittiin professorivalinnassa naissukupuolensa takia. Yliopisto ilmoitti valittavansa ratkaisusta.

Tampereen yliopiston lääketieteen yksikön 45 koko- ja osa-aikaisesta professorista naisia on 14. Naisten osuus on 31 % – enemmän kuin missään muussa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Oulun yliopiston lääketeellisen tiedekunnan professoreista joka neljäs on naislääkäri.

Turun yliopistossa naislääkärien osuus professoreista on 11 %, ja osuus on pysynyt samana koko 2010-luvun. Lähinnä hammaslääketieteilijänaisten lukumäärä nostaa Turussa tiedekunnan naisprofessorien osuuden viidennekseen.

Entisellään tilanne on pysynyt myös Itä-Suomen yliopistossa, jossa terveystieteiden tiedekunnan 66 professorista 12 eli 18 % on lääkärinaisia. Yhteensä tiedekunnassa naisprofessoreita on 19, heistä suurin osa määräaikaisina.

Kun tein juttuja naislääkärien kivisestä tiestä professoriksi, minulle muistutettiin, että muutos on hidas, koska professorikunta vaihtuu pääsääntöisesti eläköitymisen kautta. Eivätkä professorit niin vain suostu eläköitymään. Esimerkiksi Helsingin lääketieteellisessä tiedekunnassa virastaan pitää Valtiokalenterin mukaan kiinni 16 professoria, jotka ovat tänä vuonna vähintään 65-vuotiaita. Heistä yksi on nainen.

Koska Helsingin yliopisto on sitoutunut tasa-arvo-ohjelmansa mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun, aivan lähivuosina sinne voitaisiin siis valita uusiksi professoreiksi peräti 15 naislääkäriä.

Kolumni on julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehden kolumnipalstalla 23.11.2018

"Erään äidin kuolema"

Apu-lehden kuvassa tuoreen haudan äärellä on pyhäpuvussa polvillaan mies ja hänen vieressään seisoo pieni poika. Vieressä on otsikko: ”Erään äidin kuolema”.

”Rakennustyömiehen vaimo V.H. kuoli veritulppaan lokakuun 25. päivän aamuna neljänkymmenen yhden vuoden, kuuden kuukauden ja kahdenkymmenenkahden päivän vanhana. Hänen mukanaan meni hautaan syntymätön lapsi kahdeksannessa kuussa. Vainajaa jäivät suremaan puoliso ja kolme lasta. Suremaan ja kysymään: Miksi näin piti käydä? Miksi Väestöliitto ei myöntänyt V.H.:lle aborttia, joka hänen lain mukaan olisi pitänyt saada terveydellisistä syistä?  Miksi leski joutui vaimonsa kuolinvuoteen äärellä kuulemaan lääkärin suusta nämä sanat: Jos abortti olisi tehty, olisi V.H. 90-prosenttisella varmuudella vielä elossa.”

Tällaisia sydäntä särkeviä ja verevästi kirjoitettuja juttuja tehtiin 50 vuotta sitten – ihmisten koko nimillä ja valokuvilla. Olen tuossa sitaatissa korvannut nimet nimikirjaimilla, koska nykyisen lainsäädännön ja journalistisen etiikan mukaan etenkin lasten yksityisyyttä tulee suojella. Vielä tuolloin lasten nimillä ja kuvilla rakennettiin jutuista entistä koskettavampia.

Syksyllä 1968 aborttiin vaadittiin Väestöliiton keskusneuvolan lääkärin ja psykiatrin tutkimukset ja haastattelut. Äiti ei saanut aborttilupaa, vaikka lehtijutun mukaan sitä oli hänelle nimenomaisesti ehdottanut neuvolan kätilö, koska äiti oli niin huonossa kunnossa. Jaloissa oli pahat kivuliaat suonikohjut, sappikivet oli juuri leikattu, minkä jälkeen äiti sairasti vielä haimatulehduksen. Neuvolassa veritulpan riskiä pidettiin ilmeisenä.

Väestöliiton lääkärikin, tohtori E.C., piti äidin kuntoa niin huonona, että hänelle annettiin sterilisaatiolupa synnytyksen jälkeen. 

Mutta ensin piti synnyttää tämä lapsi.

* * *

Lehtijuttu löytyy Julkisen sanan neuvoston arkistomateriaalista, jota säilytetään Kansallisarkistossa. Avun pitkäaiksen toimittajan ja toimituspäällikön, Ritva-Liisa Relanderin, kirjoittamasta jutusta nimittäin kanneltiin JSN:oon. Jutussa nimeltä mainittu Väestöliiton lääkäri katsoi hyvää lehtimiestapaa rikotun, koska häneen ei oltu yhteydessä juttua tehdessä. Julkisen sanan neuvosto antoi kuitenkin vapauttavan ratkaisun, koska lääkäri oli saanut julki pitkän vastineen Avussa myöhemmin.

Apu-lehti julkaisi asian ratkaisun, ja ajan tavan mukaisesti liitti ratkaisun perään toimituksen kommentin. Elettiinhän vielä Julkisen sanan neuvoston ensimmäistä toimintavuotta, jolloin lehdet kohtuullisen surutta laativat omia kirjoituksiaan JSN:n ratkaisuista.

Toimituksen kommentissa siteerattiin toimituspäällikkö Ritva-Liisa Relanderin toisessa yhteydessä julkaistua kirjoitusta: ”Oma näkemykseni hyvästä lehtimiesmoraalista on tämä: asioita on joskus syytä tarkastella myös niiden ihmisten kannalta, joilla ei ole takanaan virallisten laitosten arvovaltaa ja propagandakoneistoa”.

Puoli vuosisataa sitten aborttilain uudistamisesta käytiin kovaa propagandasotaa – puolin ja toisin. Oli selvää, että tämän kaltaisilla raastavilla tarinoilla tiedotusvälineissä pyrittiin vaikuttamaan lakia säätäviin poliitikkoihin. Toimittajat valitsivat yhteiskunnallisissa keskusteluissa usein vahvasti omat puolensa. Viranomaisia ei kohdeltu aina nätisti, mutta toisaalta yksityisten ihmisten intiimitkin asiat tuotiin julki.

* * *

Aborttioikeudesta ei ole koskaan lakattu puhumasta ja väittelemästä – ei edes tasa-arvoisessa hyvinvointi-Suomessa. Etenkin kristillisdemokraatit ovat väen väkisin tunkeneet nykyisen aborttilain kiristämistä jopa hallitusohjelmaan. Viimeksi vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa  puolue asetti sen ehdoksi hallitukseen tulolleen, ja tiukassa paikassa muut puolueet sen sinne hyväksyivät. Tosin silloinen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) ilmoitti Lääkärilehden haastattelussa, ettei tule viemään asiaa viralliseen valmisteluun.

Yksittäiset poliitikot ja kansalaiset jaksavat vuodesta toiseen tuoda aloitteita eduskuntaan – viimeksi terveydenhuollon ammattihenkilökunnan mahdollisuudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Vaikka ne kerta kerran jälkeen torpataan, aborttioikeus pysyy julkisen keskustelun agendalla. Juuri tämä on abortinvastustajien tavoite. 

Ulkoministeri Timo Soinikin (sin.) toimii linjan mukaisesti. Ei häntä selvästikään vaivaannuta keskustelu omasta abortinvastaisesta näkemyksestään, vaan se, että hänen toimintaansa ulkoministerinä arvostellaan.

Mitä kauemmaksi kuljemme niistä hirveistä vuosikymmenistä, jolloin Suomessakin naisia kuoli ja vammautui laittomissa aborteissa, sitä vankemmilta saattavat abortinkieltäjien perustelut tuntua. Kun oma tyttöystävä tai puoliso voi ehkäisyn pettäessä hakea vapaasti jälkiehkäisypillerin apteekista, eivät pojat ja miehetkään välttämättä ymmärrä aborttioikeuden tärkeyttä.

Juuri siksi olisi ollut ehdottoman tärkeää, että ministerit Sipilä, Orpo ja Terho etunenässä olisivat ottaneet vakavasti ministerikollega Soinin propagandateot, eivätkä olisi tehneet luottamuslauseäänestyksestä hallituskysymystä. 

Savuverhoilua

”Olen sairaanhoitaja ja tapaan työssäni paljon tupakoivia potilaita. Voisitteko kertoa tupakoinnin eduista tietyille potilasryhmille?”

Euroopan heinäkuisella tiedeviikolla Ranskassa esitetty kysymys hämmentää suomalaisen. Tupakoinnin edut?

Hyvin hämmentävä oli ollut koko seminaarisessio, jossa kysymys esitettiin (kuva alla). Tilaisuus oli Euro Science Open Forumin ohjelmassa esitelty avoimena keskusteluna, jonka tarkoitus oli ”lisätä myötätuntoa ja haastaa yhteiskunnassa vallitsevia tapoja nähdä nikotiini ja sen käyttäjät”.

Session ensimmäinen puhuja oli lääketieteen professori, joka esitteli sähkötupakan haittojen tutkimusta. Toksikologina hän korosti haittoja koituvan huomattavan paljon ihmiselle, joka on ollut aiemmin tupakoimaton. Mutta haittojen merkitys on toinen silloin, kun sähkötupakoija on entinen tupakoitsija. Kansanterveyden näkökulmasta sähkötupakka on siis haitallinen, mutta yksilölle se voikin olla pelastaja.

Toinen puhuja, biokemisti, tuli suoraan tupakkateollisuudesta. Tupakkayhtiön tutkimusjohtajana hänen taustansa ja viestinsä oli selkeä – toisin kuin edeltävän professorin. Esityksen pääviesti oli, että sähkötupakan haitat ovat vähäisemmät kuin tupakan, ja että kaiken kaikkiaan tutkimustietoa pitkäaikaishaitoista ei ole vielä riittävästi saatavilla.

Session keskustelussa ranskalaisen tiedelehden päätoimittaja korosti olevansa hyvin hämmentynyt esitettyjen tutkimustulosten äärellä. Eikö ole hyvä, jos sähkötupakan avulla tupakoitsijat pääsevät myrkyistä eroon? hän kummasteli. Ja onhan se mukavaa, jos hedelmänmakuiset sähkötupakat maistuvat kuluttajien mielestä paremmilta kuin nikotiinin makuiset!

Tupakkayhtiön tutkimusjohtaja mainitsi useaan kertaan termin ”harm reduction”. Tupakoinnin haittojen vähentäminen on iskulause, johon tupakkateollisuus on nykyisin erityisen mieltynyt. Jokaisen tulisi ymmärtää, että tupakointi on vapaan ihmisen valinta, ja valmistajien pyyteetön tavoite on tehdä siitä mahdollisimman vähän haitallista.

Julkisen keskustelun hämmentäminen on ollut tupakkateollisuuden julkisuuteen vuotaneita asiakirjoja tutkineen professori Heikki Hiilamon mukaan yhtiöiden nimenomainen tavoite. Olen itsekin viime vuosituhannella istunut kuuntelemassa sisäilmatutkimukseen erikoistunutta konsulttia, joka kiersi etenkin Euroopassa kertomassa toimittajille, ettei tupakansavu suinkaan ole suurin sisäilmaongelma, vaan puutteellinen ilmastointi. Elettiinhän tuolloin 1980–90-luvuilla tupakkateollisuuden voimakkaan lobbauksen aikaa. Tavoitteena oli estää tai ainakin hidastaa tupakointia rajoittavien lakien säätämistä.

Teollisuus paitsi kierrätti vakuuttavan oloisia asiantuntijoita puhumassa, myös vei muun muassa kansanedustajia ja toimittajia maailmalle. Tärkeimmät vaikuttajat pääsivät formulakisoihin, vähemmän tärkeät vaikkapa tupakkayhtiön sponsoroimaan kulttuuritapahtumaan.

Heikki Hiilamon mukaan tupakkayhtiöille lähti Suomesta huonoja uutisia: juttuja ei oikein syntynyt. Mediahuomiota sen sijaan saivat teollisuuden tukemat ”huomaavaisten tupakoitsijoiden” yhdistykset, joiden edustajia haastateltiin usein passiivista tupakointia käsittelevissä jutuissa.

Tupakkateollisuuden tulo tiedeviikoille on modernia vaikuttamista. Savuverhoina käytetään lahjoitusvaroin toimivia tutkimuslaitoksia, järjestöjä, ajatuspajoja ja peliin mukaan suostuvia tutkijoita ja lääkäreitä. Hämmennyksen aiheuttaminen on tehokas, ja siksi huippuvaarallinen strategia.

                         Kirjoitus on aiemmin julkaistu Lääkärilehden kolumni-palstalla 10.8.2018

Iän mukaista käytöstä

”… lavan edusta täyttyy ihmisistä. Yleisön keski-ikä näyttää alkavan ainakin nelosella, mutta se ei kangista tunnelmaa.”

Tunnelmakuvaus on Helsingin Sanomain (21.6.18) jutusta, jossa matkataan Tuure Kilpeläisen kanssa keikalle Vaasaan. Kaihon karavaani -orkesterin festarikeikalla on siis rento meininki, vaikka yleisö on kangistunutta keski-ikäistä.

Jutun kirjoittaja on kokenut musiikkitoimittaja, jonka oma ikä Wikipedian mukaan alkaa vitosella.

Vaikka kyseessä lienee lipsahdus, se on hyvin paljastava. Lapsus kertoo, mitä me ihmiset ajattelemme iästä, iän mukaisesta sopivasta käytöksestä sekä musiikin kuuntelemisen ja nauttimisen muodoista.

Musiikkihan on aina ollut hyvin hierarkinen ja kulttuurisidonnainen taidemuoto.

Afrikan alkuasukasheimojen musiikkia ja etenkin tanssia pidettiin valkoisten valloittajien keskuudessa niin sopimattomina, että ne lähes tukahdutettiin. Nykyisin afrikkalaista tanssia opetetaan kursseilla, joissa tavoitteena on kehon ja ilmaisun vapauttaminen.

Klassinen musiikki taas mielletään hienommaksi kuin ns. kevyt musiiki. Klassisen musiikin konserttisaleissa jo jalan naputus lattiaan herättää paheksuntaa. Toki entisaikaan klassisen musiikin tahtiinkin on tanssittu, mutta askelet ja kuviot olivat tiukkaan säänneltyjä. Nykyisin teinimme opettelevat näitä tansseja lukioissa, mikä sopiikin hyvin suomalaiseen hillittyyn koulukulttuuriin.

Baletti on klassisen musiikin epäeroottisin tanssityyli, jossa sukupuoliroolit ovat selkeät ja kehon käyttäminen ja esittäminen erittäin kurinalaista. Vaikeus ja vaativuus on toki osa baletin taikaa ja lumoa. Balettia pidetään tanssin kruununjalokivenä, jota arvostetaan ja rahoitetaan ihan eri tasolla kuin mitään muuta tanssikulttuuria.

                                                                 * * *

Yksi kevään hauskimmista illoista tuli vietettyä Madridissa, jossa päädyin mieheni kanssa paikalliseen K40-diskoon. Suurta ravintolaa hallitsi valtava tanssilattia, jossa veivattiin hiki päässä lattareita. Tunnelmaa ei kangistanut lainkaan se, että lattia lainehti tanssikansaa, jonka ikä alkoi enimmäkseen seitsemällä. Disko avautui jo alkuillasta, ja puolen yön jälkeen väki alkoi ”nuorentua” eli keski-ikä laski sinne kuudenkympin tienoille.

Elävän orkesterin tahdissa mentiin niin salsaa, sambaa kuin ihan vaan vapaalla tyylillä. Näyttävästi pukeutuneet naiset eivät peitelleet muotojaan eivätkä ikäänsä – mieshän ei latinokulttuurissa ole koskaan liian vanha mihinkään. Pääosassa oli tanssiminen, drinkkilasit odottivat servetillä peitettyinä pöydissään. Kymmenen euron sisäänpääsyyn sisältyi yksi juoma.

Suomessa tanssiravintoloita kuopataan, koska ravintoloitsijoiden mukaan ”tanssikansa ei juo eikä tuo rahaa”. 

Onneksi sentään festarit ja lavat yhä elävät, jotta kaavoihinsa kangistuneet musiikkitoimittajat joutuvat edes kerran kesässä kohtaamaan bailaavat keski-ikäiset suomalaiset.

          Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 4.7.2018.

Tanhupallo ei ole vain lihava lapsi

Television Putous-viihdeohjelmassa ilakoi tänä talvena näyttelijä Kiti Kokkosen esittämä lapsihahmo, vaaleanpunaiseen ballerina-asuun pukeutunut Tanhupallo. Viisivuotias Tanhupallo laukoi aikuisista viiltäviä totuuksia, jotka lapsihahmon suusta ryöpsähtävinä saivat meidät nauramaan itsellemme.

Helsingin Sanomain haastattelussa 3.3.2018 Kiti Kokkonen kertoo kuitenkin tulleensa todella surulliseksi julkisuudessa esitetyistä kommenteista ja kysymyksistä, jotka liittyivät Tanhupallon ulkomuotoon. ”En ole missään vaiheessa ajatellut näytteleväni ylipainoista lasta, vaan lasta. Jos olen lyhyt ja pyöreä, ei se tarkoita, että hahmoni olisi jotenkin karikatyyri”, Kokkonen sanoo.

Ylipainoisuus tai lihavuus ovat siis ominaisuuksia, jotka määrittelevät ihmistä ohi luonteenpiirteiden. Jos lihavuus määritellään poikkeamaksi normaalista, ulkopuoliset ryhtyvät tekemään päätelmiä myös ylipainoisuuden tai lihavuuden syistä. Tanhupalloakin on julkisissa kommenteissa pidetty esimerkkinä siitä, mihin ”aikuisen läsnäolon puute, liikkumattomuus ja liiallinen ruutuaika” johtavat. Kun samaisessa viihdeohjelmassa esiintyi takavuosina sketsihahmo Pikku-Vanhanen, pikkuvanha koulupoika, häneen suhtauduttiin huvittuneen myötätuntoisesti. Kulttuurintutkijat, kuten Karoliina Kyrölä, ja sosiaalitieteilijät, kuten Tiina Valkendorf, huomauttavat, että ruumiin paino ja koko ovat pääsääntöisesi naisen ruumista määrittäviä tekijöitä.

Lääketieteellisesti katsoen lihavaa lasta voivat uhata monet sairaudet. Sosiaalisesta näkökulmasta kat­soen lihava lapsi voi joutua häpeämään tai väheksymään it­seään. Se ei tapahdu itsestään, vaan juuri me aikuiset siirrämme asenteitamme lapsiin. Näyttelijä Kiti Kokkosta ovatkin hämmentäneet kehut rohkeudesta, kun hän on ”uskaltanut laittaa itsensä peliin ja pukea balettiasun päälleen”. HS:n haastattelussa hän puuskahtaa, että ulkonäöstä voitaisiin puhua erityisenä kysymyksenä, jos hänellä olisi vaikkapa kaksi päätä tai salainen häntä.

Milloin ylipainoisen kehon julkisesta esittä­misestä on tullut suorastaan uskallettua? Näemmekö ylipäänsä enää televisiossa tai elokuvissa muita kuin hoikkia ja treenattuja nuorten ihmisten vartaloita? 

Jos tv-sarjaan livahtaa pullukka pätkä tai iän uurtama keski-ikäinen, tekee hän jatkuvasti pilkkaa vartalostaaan tai iästään. Valitettavasti kyse ei useinkaan ole terveestä itse­ironiasta, vaan kulttuurisesti hyväksyttävästä pilkallisuudesta.

Luin itse kulmakarvojani kohautellen Me naiset -lehdestä tv-juontaja Sami Kurosen haastattelun, jossa tämä kertoi palkanneensa personal trainerin tavoitellakseen nuorekkaampaa oloa ja ulkonäköä. ”Naisnäyttelijät ovat puhuneet jo vuosia, että rooleja ei löydy, jos ikä alkaa nelosella, mutta miehilläkin takaa tulee alle kolmekymppisiä roopesalmisia”, Kuronen totesi. Vaikka mies pitikin hyvää oloa ja terveyttä ensisijaisina elämäntaparemontin syinä, hyvältä näyttävä ulkonäkö on tv-esiintyjälle hänen mukaansa osa ammattitaitoa. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan ajat, jolloin ammattitaito liittyi substanssiin, yleissivistykseen tai edes selkeään ulosantiin.

Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että myötätuntoisuus lisääntyisi mediajulkisuudessa. Tuomitsemme pikaisesti ja armottomasti kanssaihmiset inhimillisestä kömmähdyksestä ja kommentoimme surutta tuntemattomien ihmisten tekemisiä ja ulkoista olemusta. Julkisuuden ammattilaiset joutuvat jo nyt koville, mutta on surullista, jos annamme armottomuuden valua myös arkiseen kanssakäymiseen.

Julkaistu ensimmäisen kerran Lääkärilehdessä 11/2018 ja Potilaan lääkärilehdessä 25.3.2018.

Korealaisessa geishabaarissa

”Oi, miten sinun tukkasi onkaan noin vaalea.” 

”Sinulla on tosi hauskan näköinen jakku.”

Harvoin olemustani ja vaatteitani on niin sujuvasti ihasteltu kuin korealaisessa geishabaarissa Soulissa. Erikoista iltaa on tullut muisteltua erityisesti nyt talviolympialaisten aikaan. Korealaisessa kulttuurissa on monia hyvin kaukaa historiasta tulevia perinteitä, mutta enpä olisi osannut kuvitella päätyväni työmatkan päätteeksi moderniin geishabaariin.

Kuuluin erään kongressin ohjelmatoimikuntaan muutama vuosi sitten, ja onnistuneen kokouksen päätteeksi meidät ulkomaalaiset jäsenet kutsuttiin kongressin johtajien ja rahoittajien kanssa yhteiseen illanviettoon. Iltaa istuttiin soulilaisen baarin yksityistiloissa. Koeralaisen naispianistin bändi viihdytti, baarissa sekoiteltiin drinkkejä, ja pöytiin tuotiin makkaroita ja kasvispaistoksia. Pian päädyttiin laulamaan karaokea korealaisella paatoksella.

Iltayhdeksältä ilmoitettiin kohteliaasti, että ensimmäiset taksit hotelleille lähtevät, Mutta ei kiirettä, halukkaat voivat jäädä jatkamaan iltaa vapaamuotoisesti.

Kokousten aikana tutuksi tullut nuori tulkki kumartui puoleeni ja pyysi, josko voisin jäädä vielä juttelemaan hänen seurakseen tulkkaus-urakan helpottaessa. No, minäpä jäin.

Hetken päästä huomaan, että olen korealaisten isäntien ja ulkomaalaisten kongressipuhujien joukossa ainoa ulkomaalainen nainen. Onneksi sentään muutamia korealaisia naisia on liittynyt seurueeseen. Vilkas puheensorina täyttää baarin.

Hetkinen! Tajuan nopeasti, että nämä tyylikkäästi pukeutuneet korealaisnaiset olivat istahtaneet miesvieraiden lomaan. Baaritiskin takaa seurueeseen liittyneet naiset vilkuilevat välillä bändin johtajatarpianistia, joka oli selvästi heidän pomonsa.

Tulkkimme istahtaa viereeni ja myöntää, että olemme korealaisen ”gisaeng”-perinteen mukaisessa viihdytysillassa. Kaksituhatvuotinen perinne elää huipputeknologian maassa, jossa sukupuoliroolit ovat yhä hyvin sovinistiset. Moderniutta osoitetaan sillä, ettei minua mitenkään syrjitä, vaan kielitaitoiset gisaengit imartelevat minua siinä missä miesvieraitakin.

Seuraavana päivänä tulkkimme kertoo, että ilta gisaengien seurassa päättyy joko baarin ulko-ovelle tai hotellihuoneen oven sisäpuolelle. Periaatteessa gisaeng päättää illan jatkon, ja rahaa liikutellaan kahdenkeskisen sopimuksen mukaan.

– Totta kai mietin, mikä meidän maamme avioliitoissa on vikana, kun miehemme tarvitsevat näitä liehittelijänaisia. Äidit valitsevat yhä etenkin pojilleen sopivan puolison, joten rakkautta ja läheisyyttä ei kodeissa välttämättä ole. Mutta Ulla, tasa-arvo etenee, Soulissa on näitä gisaeng-baareja myös sinkkunaisille – pojat siellä ovat oikein good looking! Tulkkiystäväni purskahtaa viehkoon aasialaisen pidäteltyyn nauruun.

      Kirjoitus on julkaistu aiemmin Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 21.2.2018