Kotikirkonkylä tuli takaisin

”Kun päättyy tää, muisto vain jää. Lepää rauhassa, rakas.” Kaikkien maratonjuoksuja ja matonkuteiden leikkausta esittelevien facebook-päivitysten lomassa tajuntaan iskee teksti entisen luokkakaverin seinällä.

Mitä? Joku hänen läheisensä on siis kuollut. Osanottoviesteistä saan tietää, että poisnukkunut on hänen aviomiehensä. Kun kelaan perheen historiaa kuvagallerioissa taaksepäin, tajuan, että hän meni naimisiin yhteisen luokkakaverimme kanssa. Suuri perhe hymyilee kesäisessä perhekuvassa.

Meitä keskisuomalaisen kunnan viimeisiä oppikoululaisia on siis yksi vähemmän. Luen ystävien osanottotoivotuksia leskelle. Ikätoverilleni, jonka kanssa ”uudistimme” kaverisuhteen vain muutama kuukausi sitten facebookin sivuilla. Monia muitakin koulu- ja luokkakavereita on tullut kuluneen vuoden aikana fb-tutuiksi.

Olen itse muuttanut kotikunnasta pois 19-vuotiaana ja seurannut kirkonkylän tapahtumia sukulaisten ja paikallislehden välityksellä. Koulukavereita olen tavannut korkeintaan satunnaisesti kesäisin. Pariin parempaan ystävään on tullut pidettyä yllä löyhää tapailusuhdetta, mutta nuorena poismuutto vieroitti sekä kotikunnasta että tutuista.

Facebook on tuonut kotikirkonkyläni takaisin. Entiset luokkakaverit päivittävät harrastuksiaan ja tekemisiään. Kuka on aloittanut harrastajanäyttelemisen, kuka jatkaa opintojaan. Heidän seinillään vilahtelevat tutunnäköiset nimet, joita kaivelee muistien lokeroista.

”Yksi ovi sulkeutui lopullisesti. Täällä istun muuttolaatikoiden keskellä”, päivittää ykskaks facebookiin toinen luokkakaverini. Apua, onko hän eronnut? Nuoruudenrakkaudesta? Hehän ovat olleet yhdessä ikuisuuden, vai ovatko? Nyt täytyisi jo ryhtyä laittamaan henkilökohtaista viestiä. Koko kolmea vuosikymmentä ei halua selvittää julkisella seinällä.

Elämään on tupsahtanut äkkiä liuta uusia tuttuja ihmisiä, joihin ei millään voi suhtautua kuin vaikkapa työn kautta tulleisiin satunnaisiin tuttuihin. Minä muistan, millaisia he olivat lapsina ja teineinä. Maailma täynnä mahdollisuuksia ja alkuja. Omat unelmat yhtä levällään.

Etenkin tuon luokkakaverini kuoleman jälkeen olen miettinyt uudella tavalla, millaiseksi oma elämäni olisi koitunut, jos olisin jäänyt kotimaisemiin. Olisiko tullut siellä asuvana pidettyä läheisempiä suhteita ainakin joihinkin koulukavereihin? Olisinko edes tässä ammatissa? Millainen perhe minulla olisi? Olisiko elämä pienempää vai jotenkin laveampaa tutulla seudulla, samaa murretta puhuvien ihmisten keskellä?

Jep, tiedän. Tämä kuuluu viisikymppisyyteen, tällainen vanhojen asioiden palautuminen mieleen ja elämän kulun kertailu ja jossittelu. Mitään suuria linjoja ei vaihtaisi pois, mutta vaihtoehtojen kelaaminen tuntuu jotenkin jännältä. Takana on jo niin paljon elämää, että jossain kohtaa suunta olisi saattanut muuttua, JOS olisi valinnut toisen tienhaaran tai vain ajautunut eri polulle.

Lähes parikymmentä vuotta vanhempi kasvattisiskoni kertoi, että hän on alkanut saada valokuvamaisia selkeitä muistikuvia kansakoulusta. Hän jopa muistaa jokaisen kevät- ja joulujuhlamekkonsa kuosin ja mallin. Vuosikymmeniä unohtuneet asiat palautuvat mieleen joistain aivojen salaperäisistä lokeroista. Eikä sisko kuulemma tarvitse edes facebookia muistamiseen. Tätä odotellessa.

Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 1.5.2013