Tytöt pois labrasta ja muita sutkautuksia

Menneen kevään puheenaiheeksi nousi ikääntyneen miespoliitikon seksisävytteinen viestittely oman puolueen naisille.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Kun takavuosien “kikkelikortit” vielä sivuutettiin ilman jälkiseuraamuksia, ovat viime vuosien ahdistelukohut merkinneet miehen uralle selvää notkahdusta, jopa syrjäyttämistä pois merkittäviltä paikoilta.

”Pojat on poikia” -puolustelut ovat saaneet vastaansa aiempaa selvästi kovemman tuomion.

                                                               * * *

Itse olin toissaviikolla todistamassa julkista möläyttelyä miesten ja naisten suhteista, jotka arvon nobelisti koki hankaliksi.

Istuimme kutsuvieraslounaalla tiedetoimittajien maailmankongressin avajaispäivänä Soulissa. Lounas oli järjestetty Etelä-Korean naistutkijoiden ja -insinöörien kunniaksi. Kunniavieras oli Nobelilla palkittu professori Tim Hunt. 72-vuotias Hunt oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.

Lyhyessä lounaspuheessaan tämä ylistetty molekyylibiologi tunnusti olevansa perinteinen sovinisti. Mies kertoi, mistä se johtuu: “Naisista laboratoriossa koituu aina ongelmia. Joko sinä rakastut heihin tai he rakastuvat sinuun. Ja jos moitit heitä, he purskahtavat itkuun."

Ajattelin siinä hetkessä, että olipas mautonta. Mutta sivuutin puheen lokeroiden sen mielessäni huonon huumorin osastolle.

Kaikki kollegani eivät kuitenkaan möläytystä sivuuttaneet. Amerikkalaistoimittaja ja viestinnän professori Deborah Blum ja brittiläinen tiedetoimittaja Connie St Louis järkyttyivät nobelistin sovinismista ja kysyivät, oliko tämä tosissaan. Mies kertoi olevansa.

Vasta tämän tarkistuksen jälkeen toimittajat alkoivat twiitata eli jakaa sosiaalisessa mediassa Huntin ajatuksia naisista tiedemaailmassa. Viestit levisivät kulovalkean tavoin. Parin päivän sisällä koko kongressimme puhui lounaspuheesta. Hyvin nopeasti eri tahot, joissa Tim Hunt yhä toimi, irtisanoutuivat hänen mielipiteistään.

Mies sai viikon sisällä lähtöpassit yliopistostaan ja puhekutsuja peruttiin.

Hunt itse järkyttyi kohtalostaan. Ylen uutisen mukaan Hunt on todennut: "Urani on loppu. Olin toivonut voivani vielä tehdä tieteenedistämistyötä Englannissa ja Euroopassa, mutta ei se käy. Minusta on tullut myrkkyä. Akateemiset laitokset ovat pesseet minusta kätensä kysymättä minun kantaani”.

                                                               * * *

Tim Hunt vetosi ensimmäisessä BBC:n haastattelussa siihen, että hän vain kertoi totuuden. Hän pahoitteli puheensa paikkaa, mutta seisoi yhä sen takana, että ihmissuhdekiemurat miesten ja naisten välillä haittaavat tieteentekoa ja sen vuoksi sukupuolet kannattaisi työpaikoilla erottaa.
Myöhemmin mies on sitten väittänyt puheitaan vitsikkäiksi, ja on saanut tuekseen monia, jotka ovat sydämistyneet tieteenedistäjän kovasta julkisesta tuomiosta.

Hunt edustaa näkemyksineen mennyttä maailmaa, sillä tiede on liian vaikea elämänalue, jotta kenenkään aivoja ja kunnianhimoa kannattaisi olla noteeraamatta – sukupuolesta riippumatta.

Me kohtuullisen tasa-arvoisessa Skandinaviassa elävät emme ehkä ihan ymmärrä tai hyväksy nobelistin kohtaamaa some-raivoa ja pilkkavideoita. Mutta maissa, joissa naisten asema työelämässä ja tiedemaailman huipulla on monista syistä johtuen heikko, kuten USA:ssa ja Isossa-Britanniassa, suuttumukselle on oikeat syyt. Me suomalaiset emme aina muista, miten harvinaisia maailmassa ovat pitkä äitiysvapaat ja kunnallinen päivähoito.

Tim Huntin aiemmin arvostetusta asemasta käsin olisi voinut puuttua tärkeämpiinkin asioihin, kuten naisten huonoon asemaan tieteessä ja professorivalinnoissa, sekä molempia sukupuolia koskettavaan perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmiin. Raa´an kilpailun ja tutkimusvilpin kurimuksestakin olisi riittänyt julkituotavaa.

Viikon opetus: Medialla on yhä voimaa. Voimaa voi käyttää niin hyvään kuin pahaan. Sosiaalisen median vuorovaikutteisuus voi yllättää kokeneenkin konkarin. Ylimielisyys ja toisten ihmisten vähättely näyttävät entistä pahemmilta, kun viestiä toistetaan tuhansia ja tuhansia kertoja. Some on armoton väline.

  Kirjoitus on julkaistu hieman lyhennettynä ja ilman nettilinkkejä 21.6.2015 Salon Seudun sanomien kolumnipalstalla