Ensin hutkitaan, sitten tutkitaan

Jos olisin johtajakokemusta omaava juristi tai kauppatieteilijä, menestynyt sellainen, miettisin kahdesti, millaisiin tehtäviin kannattaisi hakea.

Kevaan nyt ei ainakaan, tuskin Altiaankaan. Ylipäänsä valtion yhtiöihin ja liikelaitoksiin on alkanut kertyä huonoa karmaa. Aina löytyy toimittajia, jotka hutkivat ensin ja sitten tutkivat – jokaisesta löytyy sen verran epäilyttävää, että häntä voidaan lyödä mediakirveellä. 

Ministeriöt ovat työhullujen pilkunviilaajien suolakaivoksia, hui, ei sinne. Yökausia pitäisi laatia raportteja ja lakiluonnoksia ja uudistusehdotuksia, jotka sitten haudataan, koska poliittista yhteisymmärrystä ei löydykään. Oikeiden töiden lomassa tulisi vielä ministereiltä vaatimuksia ”tsekata ihan vaan muutama fakta puheeseeni Öylönkylän marttojen 100-vuotisjuhliin”. Kiirekään ei ole, mutta se puhe on huomenna.

Kuntien johtopaikoille en viitsisi yrittää. Hakuprosessi on julkinen, joten nimi suhraantuisi jo ennen ensimmäistäkään tilinauhaa. Luottamuselimissä taitettaisiin peistä, olenko kepulainen, demari vai kokoomuslainen – ettei sentään vaan vihreä. Varsinaisella maailmankatsomuksellani ei olisi merkitystä, oleellisinta olisi kaveripiiri. Sen perusteella tehtäisiin johtopäätökset.

Ja vaikka tulisin kunnanjohtajan tai jonkun toimialan johtajaksi valittuakin, pitäisi sietää jatkuva ruikutus turhista menoeristä, vaippavuorista tai koulutarvikkeista tai asvaltista. Kaikilla on oikeus valittaa pienestäkin päätöksestä, ja lautakunnan puheenjohtaja puukottaisi joka tapauksessa selkään. Lehdet ja muu media olisivat alituinen riesa – ja tekstaripalstoilla ja kuntapolitiikkojen blogeissa revittäisiin riekaleiksi loputkin työnilosta.

Yliopistot ja muut tutkimuslaitokset voivat tarjota haasteita tai ainakin innovatiivisen työympäristön – kymmenen vuotta sitten. Valtion tuottavuusohjelma on leikannut tutkimusyhteisöistä kaiken avustavan väen, joten minullekin maksettaisiin johtajan palkkaa matkalaskukaavakkeen kustannuspaikkakoodien satakertaisesta naputtelusta tai palavereissa istumisesta, jotta yliopiston vessojen neliömetrit saadaan kirjattua kiinteistöhallintasopimukseen. Kiitos, mutta ei kiitos.

Toki tiedemaailmassa olisi vaikuttamisen paikkoja, varsinkin jos hakeutuisi tiedehallintoon. Voisi ihan itsenäisesti ja vapaan tieteen nimissä allekirjoittaa tutkimusrahoituksen tutkijalle, joka on käynyt yliopistolla vain kääntymässä, mutta jolla on oikeanlaisia kavereita. Tottahan itsekin tahtoisin olla hyvä kaveri oikeiden ihmisten kanssa.

Mutta kyllä nyt alkaa tuntua hyväosaisen maitonaaman ruikutukselta tämä kirjoitus!

Itseäkin jo melkein hävettää, vaikken huomaakaan mitään varsinaista virhettä tehneeni tai väärin tänne mitään kirjoittaneeni.

Ehkä viiteryhmäni on väärä. Olenkohan samaistunut toimittajiin, jotka näkevät vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ihan joka puolella. Yhteiskunnan mätäpaiseet on paljastettava, eivätkä ne paljastu riittävän rätväkästi, jos taustoja pengotaan liian kanssa.

Onneksi en siis ole juristi enkä kauppatieteilijä, ja johtamiskokemuksenikin perustuu pitkälti seurakunnan lastenkerhon vetämiseen oppikouluvuosina.

Lastenkerhoissa sitä muuten oppi ihmisyydestä lähes kaiken tietämisen arvoisen.