Muotisuunnittelija Paola Suhonen on loistava tarinankertoja.
Jokaiselle sesongille hänen yrityksensä rakentaa tarinan, jolla vaatteita ja
kuoseja myydään. Milloin pääosassa on suvun pahamaineinen merimies, milloin
telttaretkille vienyt isä.
Onpa Suhonen luonut keksityn tarinan tupakkatehtailijasta,
jonka jalanjäljissä Suhosen sisarukset kulkevat. Japanilaiset sisäänostajat
kuulemma ihastuivat tarinaan niin kovin, että ”esi-isä” on jouduttu istuttamaan
jopa neuvottelupöytään.
Alkutalven Mediapäivässä Helsingissä Paola Suhonen nauratti
tarinoillaan ja kysyi samalla, miksi muodin tai uusien tavaroiden pitäisi olla
vakavia ja tylsiä. Miksi esimerkiksi sammutuspeitteen pussin pitäisi olla
punavalkoinen ja aina samannäköinen? kysyi Suhonen näyttäen kuvia kirjavista
pusseista hassuilla kuvioilla.
Kuulijana heräsin miettimään, olisiko tällaisesta uutta
luovasta tarinallisuudesta tosiaan median ja journalismin pelastajaksi, kuten
Paola Suhonen kannusti.
Me toimittajathan oikaisemme useinkin, emme niinkään faktoja
vaan mutkia. Esimerkiksi tiedeuutisessa ei voi selostaa yksityiskohtaisesti,
millaisen monimutkaisen koeasetelman tuloksena tutkimus on syntynyt tai
millaisia tuloksia vastaavissa tutkimuksissa on muualla saatu. Tiedeuutisointi
on väistämättä pirstaleista, ja vain pidemmissä taustajutuissa voidaan tuoda
esille yksittäisen tutkimuksen merkitys tällä tieteenalalla tai koko
maailmassa.
Tiedeuutisen lukijan tai kuulijan on siis vain luotettava,
että tiedotusvälineessä ei tarkoituksella pimitetä mitään oleellista tietoa.
Tiede on joukko faktoja, jotka kootaan yhteen, mutta
niitäkin tulkitaan ja yhdistellään tavoilla, joihin liittyy aina inhimillisiä
näkemyksiä tai jopa poliittisia valintoja.
Politiikka onkin jo mutkallisempi uutisoitava ja vielä
mutkallisempi seurattava. Helsingin Sanomat uutisoi joulun alla, että toimituksessa
on päätetty ottaa lähtökohdaksi se, että "politiikka ei ole
vain peliä". Toimittajat aikovat suhtautua politiikkaan arvokkaana
yhteiskunnallisena toimintana, jossa tehdään kansalaisia koskevia isoja
päätöksiä.
Ilahduttavan vanhanaikaista.
Vaan katoavatko hyvät tarinat tällaisen
asiallisuuden takia? Eikö olekaan enää sankareita ja konnia, pelaajia ja
pelinappuloita?
Kertomuksiin viehtyneet toimittajat ja
sosiaalisen median bloggaajat puolustavat tarinallisuutta, jos se välittää
tärkeän viestin todellisuudesta. Enkeli-Elisan todellinen henkilöllisyys ei
ollutkaan niin tärkeä, vaan se viesti, jonka keksitty itsemurhan uhri välitti
“päiväkirjallaan”.
Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.
Sekin on nähty, että suomalaiseen tiedejuttuun voidaan keksiä haastateltavat yhdistelemällä sopivia jutunpalasia ulkomaisista lehdistä.
Journalismi on alituisessa muutoksessa,
ja siinäkin on omat muotinsa. Nyt eletään aikaa, jolloin yleisöä houkutellaan
uutisten ääreen raflaavilla otsikoilla ja rakentamalla pöhinää ja kohua ihan
tavallistenkin asioiden ympärille. Osa yleisöstä on jo selväsanaisesti
ilmoittanut kyllästyneensä ylitsevuotavaan kohuiluun. Toivottavasti me
toimittajatkin teemme pian samoja valintoja, muuten kadotamme käsityksen
journalismin ytimestä.
Nimittäin on sillä sammutuspeitteen
“tylsällä” punavalkoisella pussilla vissi tarkoituksensa. Tosipaikan tullen
tiedämme yhdellä silmäyksellä, että tuo on nyt se sammutuspeite.
Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 29.12.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti