Tuhlaaja-Paavon paluu

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin vähiten kaipaa: kirkkaita valoja, tuomitsevia katseita ja väkisin mieleen nousevia pätkiviä muistikuvia kännitöppäilyistä.

Jokainen, jolla on joskus ollut kunnon kankkunen, tietää, mitä silloin tarvitsee: särkylääkettä, rasvaista ruokaa ja hellää lohdutusta.

Arhinmäen Paavo saapui tuhlaajapojan lailla Suomi-äidin helmoihin maanantaina. Mitä oli odottamassa? Räiskyviä salamavaloja, julkinen puhe, tuomitsevat toimittajat yksityiskohtaisine uteluineen – ja vielä puhelinneuvottelu isän, tai siis, pääministerin kanssa.

Pitkäksi venähtänyt pronssimitalijuhla jääkiekkomaajoukkueen kanssa oli ehtinyt nousta kaikkien medioiden otsikoihin. Ministeri oli talutettu hotellihuoneeseen ja olympialaisten loppuhuipennus jäi sunnuntaina väliin.

Lentokentällä ympärillä heilui mediashakaalien lisäksi reippaita ja lihaksikkaita urheilijoita, joilla oli rankasta kisareissusta huolimatta selvästi tunnelma katossa. He oli voittaneet tai epäonnistuneet, mutta kaikesta huolimatta ylittäneet itsensä. Nuo nuoret selviytyjät olivat kuin ivallinen vastakohta miehelle, jonka matkalaukkukin oli jäänyt reissun päälle.

Todellakin, todellakin parempiakin kotiintuloja on nähty.

                                                                     * * *

Venäjällä sekoilu on erityisen suomalaiskansallista. Legendoja riittää. Olipa se yksikin toimittajareissu Pietariin, voi pojat! Istuttiin pitkissä pöydissä ja katseltiin ripaskantanssijoita, oli kierretty talvipalatsit ja Nevski Prospektit. Tuotiin alkupaloja, kovin olivat suolaisia. Pöydällä kannuissa oli viiniä ja maitoa ja vettä… Ups, ei ollutkaan vodaa, vaan vodkaa. Meni se alas sekin, kun vähän laulettiin välillä. Ylimpiä ystävyksiä olimme kohta kaikki – bussimatkasta hotellille muistikuvat ovat hämärät.

Me suomalaiset ymmärrämme yhä viinapäissä toikkarointia. On ikään kuin osa kansallista tarinaamme, että reissussa tulee sekoiltua. Jokaisessa maassa on omat kulttuuriset antisankarinsa. Ranskalaisten mielestä pressalla vähän niin kuin kuuluukin olla rakastajatar. Italot puolestaan hyväksyvät maksetut naiset osana "tunteikasta" juhlintaa.

Arhinmäen toiseksi pahin moka oli krapulainen äksyily puhelimessa Ylen toimittajalle. Toimittajat ryhtyivät välittömästi kaivamaan esiin silminnäkijöitä todistaakseen, että omat uutiset olivat totta. Reilulla tunnustuksella heti kättelyssä Arhinmäki olisi selvinnyt paljon vähemmällä.

Mistä alkaen media on ottanut tämän moraalinvartijan viitan? Moni ajoittaa julkisen moralismin nousun vaalirahakohun aikoihin, mutta on ennenkin vahdittu, vaikka pienemmissä piireissä. Varmasti sosiaalisen median levittyminen kaikkiin kansankerroksiin on lietsonut uusmoralismia. Medioiden välinen kilpailu häilyväisestä yleisöstään on tuonut jatkokertomukset: päivästä toiseen seurataan samaa tapahtumaa, josta on havaittu kohistavan somessa.

Suomalaisluterilainen omatuntomme näyttää myös kaipaavan paheksunnan jälkeistä anteeksi pyytämistä ja anteeksiantoa. Tuhlaajapojat kallistavat päänsä äidin syliin, huikentelevaiset aviomiehet ryömivät kotiin kera kukkapuskan.

Julkisella areenalla tämän feminiinin anteeksiantajan roolin näyttää ottaneen nyt media. “Paavo, saat anteeksi, jos lupaat, ettet koskaan enää lähde sen Teemun matkaan!”

     Kirjoitus on julkaistu Salon Seudun Sanomien kolumnipalstalla 27.2.2014